G.A. Serlachius (1830-1901) perusti 1868 puuhiomon Mäntän kosken rannalle, mistä alkoi hänen uraa-uurtava toimintansa puunjalostus- teollisuudessa. Hänen veljenpoikansa Gösta Serlachiuksen (1876-1942) toimitusjohtajakaudella 1913-1942 perheyritys muuttui osakeyhtiöksi ja kasvoi suuryritykseksi. Serlachiuksilla oli vahvat siteet kuvataiteisiin, mikä tulee esiin vuonna 1933 perustetusta Gösta Serlachiuksen taidesäätiöstä. G. A. Serlachiuksen palveluksessa Mäntän tehtaalla oli 1870-luvun alussa konttoristina toiminut aliluutnantti Axel Lindencrona. Hän työskenteli Tampereella lennätinasemapäällikkönä ja muutti sittemmin Turkuun 1882. Lindencrona tutustutti G. A. Serlachiuksen Turun lennätinasemalla työskennelleeseen nuoreen Emil Wikströmiin ja pian myös Axel Galléniin. Nuoret taiteilijat saivat patruuna Serlachiuksesta isähahmon, "sedän", joka oli heille henkisenä ja taloudellisena tukena. Emil Wikströmin ensimmäisellä vierailulla Mäntässä 1883 syntyi kaksi taideteosta: tussipiirros Mäntän tehtaasta ja kipsimedaljonki G. A. Ser­lachiuksesta. Sittemmin oleskelu Mäntässä vuonna 1887 antoi alun Tukinuittajalle, joka on Wikströmin tunnetuimpia vapaita veistoksia. Ystävyys taiteilijan ja kauppaneuvos Serlachiuksen välillä kesti tämän kuolemaan saakka 1901, mutta ystävyyssuhdetta jatkoivat 1900-luvun alkuvuosina Serlachiuksen tytär Thyra, poika Axel ja myöhemmin Gösta Serlachius. Insinööri Wladimir Jurvelius, Thyra Serlachiuksen puoliso, tilasi Wikströmiltä muotokuvamedaljongit itsestään ja puolisostaan 1888, mutta ne eivät ole säilyneet. Vuonna 1905 Thyra Jurvelius puolestaan tilasi Wikströmiltä hautakiven samana vuonna kuolleelle puolisolleen. Tämä surevaa naista esittävä ainutlaatuinen marmorikivi sijoitettiin Vilppulan hautausmaalle G. A. Serlachiuksen perheen hauta-alueelle. Perhepiiristä sai alkunsa myös Thyran veljen Axelin rintakuvan teko, joka alkoi 1891. Tämä rintakuva on tietymättömissä. G. A. Serlachius ja Emil Wikström pitivät säännöllisesti yh­teyttä mm. Wikströmin Wienin opiskeluvuosina 1887-88. He tapasivat toisensa Pariisissa 1889 ja tutustuivat yhdessä maail­mannäyttelyyn. Joulua he viettivät yhdessä Roomassa. Serlachiuksen kustantama matka oli Wikströmin ensimmäinen Italianmatka. Vuonna 1895 Wikström alkoi tehdä Visavuoressa G. A. Serlachiuksen rintakuvaa, joka valmistui Visavuoren tulipalon jälkeen vasta kahta vuotta myöhemmin. Vuorineuvos Gösta Serlachius ja Emil Wik­ström tutustuivat toisiinsa 1910-luvulla. Heidän yhteistyönsä synnytti Mänttään kaksi merkit­tävää monumenttia: G. A. Serlachiuksen muisto­merkin sekä Serlachiusten sukuhautamonumentin. Gösta Serlachius pyysi 1912 Wikströmiä tekemään appensa G. A. Serlachiuksen rintakuvasta uuden valoksen, josta tulisi muistomerkki Mäntän linnan tuntumaan tehtaan 50-vuotisjuhlan kunniaksi 1918. Wikström päätyi esittämään Serlachiukselle kuitenkin kookkaampaa muistomerkkiä. Vuonna 1916 Wikströmillä oli valmis ehdotelma G. A. Serlachiuksen muistomerkiksi. Hän oli sijoittanut Serlachiuksen suurennetun pronssimuotokuvan keskushahmoksi ja­lustalle harmaagraniittipylväistä muodostuvien kaarien keskelle. Sivuilla molemmin puolin oli arkiseen työhön liittyvät graniittiset reliefiveistokset aiheinaan teollisuus ja maanviljely. Epävarmojen olojen takia monumenttihanke kuitenkin viivästyi. Myös yhtiön 50-vuotisjuhla peruttiin vapaussodan syttymisen takia. Muistomerkki valmistui ja paljastettiin ilman juhlallisuuksia vasta vuoden 1921 alussa. Muistomerkki siirrettiin 1957 alkuperäiseltä paikalta tehtaan edustalla kadun toiselle puolelle Koskelanlammen rannalle. Sen julkisivu on kohti puuhiomon ja paperitehtaan varhaisinta paikkaa. Rannan ja kadun välistä vihervyöhykettä kutsutaan nykyään Patruunan puistoksi. Puistoalueen muistomerk­keineen on vuodesta 2001 omistanut Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Toinen Gösta Serlachiuksen mittava muistomerkkihanke sai alkunsa, kun perheen nuorimmainen, 5-vuotias Gustav Adolf kuoli keväällä 1916. Surussaan Gösta Serlachius kääntyi Emil Wikströmin puoleen ja pyysi tätä suunnittelemaan suvun hautamonumentin. Wikströmin monumenttisuunnitelmat olivat ensi kerran esillä 1919 suomalaisen taiteen näyttelyssä Kööpenhaminassa. Vapaussota keskeytti tämänkin muistomerkkihankkeen. Kun Mänttä erotettiin Vilppulasta ja Mäntän seurakunta perustettiin vuonna 1921, Gösta Serlachius ja G. A. Serlachius Oy lupasivat rakentaa Mäntän seurakunnalle oman kirkon ja hautausmaan. Serlachius valitsi itse hautausmaan paikan Savosenmäestä. Hautausmaalle rakennettiin 1925 W G. Palmqvistin piirtämä siunauskappeli, joka Emil Wikströmin neuvon mukaisesti sijoitet­tiin sisääntuloportin eteen riittävälle etäisyydelle tulevasta monumentista. Emil Wikström osallistui kutsuvieraana Mäntän kirkon vihkiäisiin vuonna 1928.Tuolloin Gösta Serlachius otti uudelleen esiin hautamuistomerkkityön. Kun lopullinen toteutus 1932 aloitettiin, suunnitelmaa yksinkertaistettiin ja koristeellisuus sai väistyä. Arkkitehti W G. Palmqvist oli piirtänyt uuden monumenttikokonaisuuden, jota reunustavat ylös hauta-alueelle kaartuvat portaat. Emil Wikströmin alkuperäisestä suunnitelmasta olivat jäljellä ainoastaan kookkaat henkilöryhmät, jotka olisivat ehkä sopineet paremmin alkuperäiseen suunnitelmaan. Ne sijoitettiin monumentin ristillä varustetun keskiosan molemmin puolin. Kivityöt alkoivat keväällä 1933 Hämeenlinnassa. Pääosa muistomerkistä tehtiin Eräjärven Kurkivuoren harmaanvalkoisesta graniitista. Wikströmin muovailemat vertauskuvalliset henkilöryhmät esittävät perheen onnea ja surua. Henkilöryhmien asennot viittaavat vahvasti Michelangelon tekemiin Sikstuksen kappelin kattofreskoihin ja Medicien hautamuistomerkkiin. Medicin hautakappelin veistokset kuvaavat elämän kiertokulkua aiheinaan päivä ja yö. Näin Wikström toi siis renessanssin taiteen perinteitä pienelle suomalai­selle paikkakunnalle. Serlachiusten sukuhautamonumentti oli lopulta valmis lokakuun alussa 1937. Gösta Serlachius oli ensimmäinen, joka haudattiin sukuhautaan. Hauta-alueelle oli ilmeisesti jo aiemmin sijoitettu Ruth Serlachiuksen ensimmäisestä avioliitosta olleen Gunvor-tyttären pieni marmorinen muistokivi, jonka Wikström oli tehnyt tilaustyönä jo 1922-1926. Vuosien mittaan Gösta Serlachius hankki lisäksi muutamia yksittäisiä Wikströmin veistoksia. Vuonna 1913 kiinnitettiin Wikströmin pronssireliefi G. A. Ser­lachiuksesta hänen ja hänen puolisonsa hautakiveen Vilppulan hautausmaalla. Ilmeisesti samoihin aikoihin valettiin kaksoiskappale G. A. Serlachiuksen 1897 valmistuneesta rintakuvasta. Vuonna 1917 Gösta Serlachius pyysi Wikströmiä valamaan appensa hankkiman kipsisen Kalapoika -veistoksen. Samana vuonna hän osti Saunatyttö-veistoksen ja myöhemmin istuvan Kuokkamiehen. Gösta Serlachiuksen rintakuva valmistui 1920. Kokoelman kruunasi 1941 Akseli Gallen-Kallela suksilla -veistos, jota Serlachius kaavaili tulevaan museoonsa keräämiensä Gallen-Kallelan teosten rinnalle. Serlachiuksen vuonna 1922 Wikströmillä teettämä G. A. Serlachius Oy:n ansiomitali oli pitkään käytössä. Mitalin toisen puolen kotka-aiheisine logoineen suunnitteli taidetakoja Eric O. W. Ehrström, toisen sivun paperirullaa kantavat miehet olivat Wikströmin käsialaa. Mitalia jaettiin pronssisena, hopeisena ja kultaisena eripituisesta palveluksesta yhtiössä vuoteen 1986, jolloin G. A. Serlachius Oy ja Metsäliiton teollisuus fuusioituivat. Wikströmillä ja Serlachiuksella oli myös muita yhteisiä taiteellisia intressejä. He perustivat Oy Taito Ab -nimisen taidetakomon ja valimoliikkeen yhdessä Paavo Tynellin, Eric O. W Ehrströmin ja Frans Nykäsen kanssa joulukuussa 1918. Wikström kuului myös Gösta Serlachiuksen perustaman taidesäätiön ensimmäiseen hallitukseen Suomen Taiteilijaseuran edustajana, ja hän toimi tehtävässä kuolemaansa saakka. Emil Wikström kuoli 26. 9. 1942 vain muutamaa viikkoa ennen Gösta Serlachiusta. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö on jatkanut Emil Wikströmin elämäntyön vaalimista. Säätiön uusimpia hankintoja on Emil Wikströmin vuonna 1908 tekemä Kuokkamies-veistos. Teos siirtyi Helsingistä Joenniemen kartanon puistoon Mänttään ja paljastettiin Emil Wikström -näyttelyn yhteydessä kesällä 2002 Gösta Serlachiuksen taidemuseon edustalla. Wikströmin näyttelyn jälkeen taidesäätiö osti taidekokoelmaansa esillä olleet veistokset Ajattelija (1898) ja Kuoleva tyttö (1914). Maritta Pitkänen