Serlachius museot

Käykää rohkeasti
pidemmälle

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Serlachius-museot ovat avoinna kesällä 1.6.–31.8. joka päivä 10–18, talviaikaan 1.9.–31.5. ti–su 11–18.

Sulje

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Avoinna:
talviaikaan 1.9.–31.5. ti-su klo 11–18
kesäaikaan 1.6.–31.8. joka päivä klo 10–18


Käykää rohkeasti
pidemmälle

Maanantai 16. Syyskuuta 2013

Lennartin matkassa

Tutkija Marjo-Riitta Simpanen pohtii kokoelmatyötä ja sen merkitystä.

Koko viime kesän, tulevan syksyn ja todennäköisesti vielä ensi keväänkin työtäni on tarkkaillut ja tarkkailee mies, tai oikeammin puolikas miehen päätä. Vaativa katse kuuluu taiteilija Lennart Segerstrålelle. Hänen itsestään tekemänsä piirros on työhuoneeni seinällä kunnes työn alla oleva Segerstråle-projekti on valmis.

Serlachius-museot hankki kokoelmiinsa vuonna 2000 Lennart Segerstrålen (1892–1975) työhuoneen jäämistöä. Aineisto käsittää arviolta 750 kappaletta eri monumentaaliteosten luonnoksia sekä tuhansia pieniä irtoluonnoksia, puolensataa luonnoskirjaa, lähes kaikki Segerstrålen grafiikan taiteilijavedokset ja muutaman öljymaalauksen. Kaikkiaan siinä on noin 5000 inventoitavaa teosta.

Lennart Segerstrålen yhteydet Mänttään ovat perua 1930-luvulta. Taiteilija tutustui Gösta Serlachiukseen 1932 ja teki tämän tilauksesta neljä monumentaaliteosta. Vielä vuorineuvoksen kuoleman jälkeenkin taiteilijan asiantuntijuudelle oli käyttöä taidesäätiön isännistön jäsenenä vuosina 1942–1975.

Kokoelmatutkijan työhön kuuluu taideteosten luetteloiminen teostietokantaan. Segerstrålen monumentaaliteosten osalta selvitän ensin, minkä teoksen luonnoksesta on kyse ja miltä ajalta teos on. Rekisteriin merkitään myös muut teostiedot kuten signeeraukset, teoskoko ja -kunto.

En tee työtä yksin. Tutkimustyössä ensisijaisia ovat arkistoaineistot ja lähdekirjallisuus. Vaikka taide kokemuksena on aineeton, kyse on myös konkreettisista esineistä. Teosten siirroissa ja säilytysasioissa ovat mukana museomestari ja konservaattori. Tunnistuskuvauksen tekee valokuvaaja.

Laajojen aineistojen inventoinnissa on kyse kestävyyslajista. Työn tavoite on, että taideteoksiin liittyvä tieto kerätään ja paketoidaan saavutettavaan muotoon kaikkien käytettäväksi.

Miksi tätä kaikkea tehdään? Haluamme tuntea oman menneisyytemme ja kertoa siitä muille. Työ tehdään tulevaisuutta varten. Segerstrålen jäämistön selvitys- ja luetteloinnin myötä pohjoismainen taidehistoriankirjoitus tarkentuu ja siinä vielä ilmenevät valkoiset läikät häviävät.

Kokoelmatyötä tekevien mielestä museotyön ydin ovat museon kokoelmat. Suuri yleisö tietää työstämme vähän, se ei juurikaan näy talosta ulospäin.

Olen päässyt Segerstrålen vuoksi myös matkustelemaan. Kävin Lennartin matkassa eri puolilla Italiaa, esimerkiksi Firenzessä, Ravennassa, Sienassa, Roomassa ja Orvietossa. Poikkesin myös Tukholman ja Oslon kaupungintaloilla, Viborgissa ja Lundissa katselemassa pohjoismaisen monumentaalitaiteen helmiä. Tosin nämä matkat tuli tehtyä Segerstrålen luonnoskirjojen sivuja inventoimalla ja muistelemalla omia vuosien takaisia reppureissuja samoihin paikkoihin.

Projektin aloitettuani olen miettinyt myös Lennart Segerstrålea ihmisenä, hänen maailmankuvansa ja taiteensa lähtökohtia. Taiteilija syntyi 1892 taiteilijaäidin ja lehtori-isän uskonnolliseen perheeseen. Ruotsinkieliset vanhemmat antoivat pojalleen etunimiksi Lennart Rafael. Etunimen loppuosa ”-art” ennakoi kansainvälistä taiteilijauraa, jota toinen nimi Rafael vielä tarkentaa. Sukunimikään ei ole sopiva kovin vaatimattomalle ihmiselle: ”seger” tarkoittaa voittoa ja ”stråle” sädettä. Koska Segerstråle suuntautui pohjoismaisuuteen – ei 1930-luvun aitosuomalaisiin aatteisiin – sukunimeä ei ole ollut tarvetta suomentaa muotoon Voitonsäde.

Segerstrålen kristillinen vakaumus on ajankohtainen asia juuri nyt. Maailman kansainvälistyessä ihmisten erilaiset uskonnolliset identiteetit ovat nousseet esille myös Suomessa, jossa uskontoa on perinteisesti pidetty yksityisasiana. Uskonto ei ole kuulunut myöskään modernismin tai postmodernismin taideperinteeseen. Luin joku aika sitten taiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen romaanin Taivaanvartijat, jossa käsitellään kirkollisen tilausteosten tekemistä. Yhteistä Väisäselle ja Segerstrålelle on, että voidakseen tehdä taidetta sakraalitiloihin taiteilija on aikansa lapsi, joka tarvitsee aina myös taiteellisen vapautensa.

Aika ajoin olen huomaavinani Lennartin kasvoilla kysyvän ilmeen: ”Milloin projektisi oikein valmistuu?” No, siihen menee kyllä vielä jokunen tovi. Sitten kun aineisto on tietokannassa tutkijoiden ja näyttelyiden tekijöiden käytössä, palataan asiaan.


Marjo-Riitta Simpanen

Tutkija, taidehistorioitsija


Keskiviikko 28. Elokuuta 2013

Taiteen ripustamisesta

Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen pohtii, miten Mäntän kuvataideviikkojen tämän vuoden näyttelyn teokset keskustelevat keskenään.

Kesän loppuessa myös Mäntän kuvataideviikot sulkee pikku hiljaa ovensa. Minulle vuoden 2013 näyttely Unien kaupunki jää mieleen ennen kaikkea kiinnostavan ripustuksensa vuoksi.

Olen usein miettinyt, miksi nykytaidetta ripustetaan niin mielikuvituksettomasti. Nykytaiteen näyttelyinstituutiot tuntuvat jääneen vangiksi modernismin ajatusrakennelmiin: taidetta ripustetaan valkoisille seinille niin, että teokset olisivat mahdollisimman rauhassa toisiltaan.

Vaikka nykytaide saa vastustajiensa silmissä kantaa sellaistakin haukkumanimeä kuin ”postmoderni tekotaide”, jälkimodernille maailmalle ominainen sekatyylisyys ja moniäänisyys eivät tunnu olevan vaihtoehtoja taidetta ripustettaessa. Vähänkin tiiviimpi tai kokeilevampi ripustus saa takuuvarmasti osakseen standardikritiikin: teoksilla ei ole ”tilaa hengittää”, ne ”häiritsevät toisiaan”, näyttely on ”liian tukkoinen”.

Unien kaupungissa parasta on ollut mielestäni nimenomaan se, miten kuraattori Jyrki Siukonen on rakentanut yksittäisistä teoksista monimuotoisen tarinan, johon kävijät voivat avata omia polkujaan.

Heti ovella Adel Abidinin sukupuolisuutta tutkivan teoksen lihaksikkaat portsarit saavat kiinnostavaa sivustatukea Adolfo Veran ihmisyyden erilaisia representaatioita pohtivasta käsitetaiteellisesta installaatiosta. Erno Enkenbergin sodan tuhoamassa kaupungissa ei näy sen kummemmin kuolleita kuin eläviä sotilaita, mutta näiden kasvottomat hahmot valvovat maisemaa Teemu Saukkosen maalauksissa viereisellä seinällä.

Esimerkkejä voisi luetella loputtomiin. Siukonen on ripustanut näyttelyn niin, että yksittäisten taiteilijoiden teokset tuovat toisilleen uusia näkökulmia ja konteksteja. Rinnastukset ja kontrastit ovat joskus yllättäviäkin. Näyttelyyn syntyy dramaturgia – tai oikeastaan useita erilaisia dramaturgioita kunkin kävijän liikkuessa tiloissa omien valintojensa mukaisesti.

Näyttely itsessään ei tarjoa kävijöilleen ohjeita sen dramaturgioiden avaamiseen. Näyttelyluettelossa sen sijaan on käyty aika huolellisestikin läpi ripustuksen eri teemoja. Useimmat kävijät eivät varmaankaan kahlaa näyttelyä läpi luetteloa lukien, mutta se tarjoaa heille mahdollisuuden pohtia teosten yhteyksiä näyttelykäynnin jälkeen.

Näyttelyssä aikaa viettäessäni olen pohtinut aika paljon yksittäisten teosten merkitysrakenteiden syntymistä. Siukosen ripustus tuo joillekin teoksille sellaisiakin merkityksiä, jotka eivät ehkä ole olleet teokset luoneiden taiteilijoiden mielessä. Kun tiedämme, että merkitykset muodostuvat viime kädessä näyttelykävijöiden mielissä, on kuitenkin tarpeetonta pohtia, onko tämä ”oikein” tai ”väärin”.

Toki voi käydä niin, että jotkin teokset jäävät viereisten teosten merkitysten kantajiksi. Mietin, onko Pekilon ulkopuolella olevissa siiloissa käynyt näin. Keskimmäisessä siilossa oleva Taneli Rautiaisen ääniteos pyörittää täysin pimeässä tilassa tuulta niin maagisesti, että viereisten siilojen teokset tuntuvat jäävän hänen tuulensa riepottelemiksi. Rautiaisen tuuli pöllyttää Vera Arjoman hiljaisen, pohdiskelevan naishahmon tukkaa ja jatkuu pienempinä pyörteinä Heini Niemisen jäätikköjen sulamista esittelevien sinkkiämpäreiden muodoissa.

Vai onko sittenkään niin? Olenko vain näyttelyn ripustusta pohtiessani ylivirittynyt hakemaan tällaisia muotoon, sisältöön ja merkityksiin palautuvia yhteyksiä teosten välille?

Oli miten oli, Unien kaupunki on enemmän kuin tekijöidensä summa. Näyttely kannustaa kaikkia meitä taidenäyttelyiden suunnittelijoita suhtautumaan työhömme yhtä innostuneesti ja luovasti kuin taiteilijat suhtautuvat omaansa.

Pauli Sivonen
johtaja


Tiistai 30. Heinäkuuta 2013

Käykää rohkeasti pidemmälle

Kehittämispäällikkö Päivi Viherkoski pohtii, miten Serlachius-museot houkuttelevat vieraitaan Mänttään.

Serlachius-museoiden viestintäasiat tulivat kontolleni vuonna 2003, kun Gustaf-museo perustettiin. Olin tehnyt pitkään töitä matkailumarkkinoinnissa. Kokemuksesta huolimatta  kylmäsi, sillä vastassa oli kolme ei niin kovin seksikästä ämmää: museo, Mänttä ja metsäteollisuus. Miten saada väki tulemaan jonnekin periferiaan nimeltä Mänttä ja siellä museoon katsomaan näyttelyitä metsäteollisuudesta?

Näin jälkeenpäin ajatellen markkinoinnin murheet olivat tuolloin vielä pieniä. Printti oli voimissaan, kansakunta seurasi valtamedioita, tunsimme segmenttimme ja niiden kuluttamat erikoismediat. Kymmenessä vuodessa haasteet ovat kasvaneet. Kilpailu ihmisten vapaa-ajasta on kiristynyt. Koko maailma elämyksineen on jokaisen ulottuvilla halpojen lentoyhteyksien päässä – ja verkossa. Mediakenttä on myllertynyt täysin. Uusia medioita syntyy, medioiden käyttö on pirstaloitunutta ja keskittymätöntä.

Nyt laajentumisemme kynnyksellä on ollut hyvä pysähtyä tarkastelemaan viestintäämme uusin silmin. Olemme tutkineet segmenttimme ja kävijäpotentiaalimme uudestaan. Niissä ei ole tapahtunut muutosta kymmenessä vuodessa. Tiedämme tarkasti, että meistä ja vahvuuksistamme – historiallinen miljöö, kulttuuri ja merkittävä arkkitehtuuri –  on kiinnostunut 499 100 suomalaista. Kävijämme eivät ole paikallisia (vain 4 % kävijöistämme), vaan tulevat pääkaupunkiseudulta ja muualta suurista kaupungeista varta vasten meitä katsomaan.

Meillä on siis pitkä matka selätettävänämme saadaksemme tuon puolisen miljoonaa suomalaista suuntaamaan Mänttään. Olemme viestinnässä nostaneet kissan pöydälle, emmekä peittele syrjäistä sijaintiamme: Käykää rohkeasti pidemmälle. Näin kuuluu uusi, perinteisestä vieraiden tervetulotoivotuksesta ammentava sloganimme.

Samalla olemme kasvattaneet ulkomainonnan osuutta potentiaalisten asiakkaidemme lähtöalueilla. Viime keväänä levittäydyimmekin sadoille mainospaikoille pääkaupunkiseudulla, Tampereella, Turussa ja Jyväskylässä. Olemme siirtyneet entistä enemmän verkkoon – samaa tahtia kuin asiakkaammekin. Olemme kirkastaneet brändi-ilmettämme.

Mutta brändi ja hyvä maine eivät synny ulkoapäin junttaamalla, vaan rakentuvat asiakaskokemuksista. Luotan aitojen omintakeisten sisältöjemme voimaan. Kultakauden taide kohtaa nykytaiteen ja historia kertoo tarinoitaan. Uskon vanhanaikaiseen vieraanvaraisuuteen, siis palveluun.

Mielestäni markkinoinnin ja palveluiden pitää kulkea käsi kädessä. Emme huutele asiakkaidemme perään, vaan kuuntelemme heitä. Selkeällä, segmenttikohtaisella tuotteistamisella ja harkitulla palvelumuotoilulla teemme sisältömme helposti ostettavaksi ja autamme kävijöitä nauttimaan tarjonnastamme. Museo tuottaa halukkaille muutakin kuin näyttelyitä: ohjelmapalveluita, konsertteja, urheilutapahtumia, teatteria, puitteet laadukkaille yritystilaisuuksille ja upeille sukujuhlille.

Olen erittäin tyytyväinen Gustafin palvelutilojen uudistukseen. Uuden Göstan myötä pystymme saamaan aikaan vaativimmillekin asiakkaille lisää ainutlaatuisia palveluita historiallisessa ympäristössämme.

Mutta emme tyydy tarjoamaan vieraillemme vain sitä mitä he haluavat, vaan itsepäisesti jotakin mitä he eivät ole osanneet edes odottaa. Draamaopastuksissa vieraamme voivat  joutua ojennettaviksi, eivätkä näyttelyiden sisällöt ja toteutustapa aina päästä kävijää helpolla. Eikä väki näköjään haluakaan päästä helpolla. Kävijämäärämme ovat kasvussa ja tuoreimman valtakunnallisen museoiden kävijätutkimuksen mukaan yli 99 % suosittelisi museoitamme tuttavilleen ja Gustafilla käyneistä 84 % oli täysin tyytyväisiä kokemaansa, eikä kaivannut muuta.

Viestintään tulee jatkuvasti uusia konsteja. Kuitenkin tehokkainta markkinointia ovat onnistuneet palvelukokemukset. Menneessä maailmassa hyvä palvelu huipentui myyjättären kohteliaaseen lausahdukseen: tehkää hyvin. Nykyaikana asiakas odottaa vuoropuhelua ja vaikutusmahdollisuutta – tehkäämme siis yhdessä hyvin!

Päivi Viherkoski
Kehittämispäällikkö
 


Maanantai 1. Heinäkuuta 2013

Terveisiä etulinjasta

Asiakaspalvelija Annika Pynnönen kertoo työnsä arjesta ja arvoista.

Syksyllä 2008 vierailin Pietarin Eremitaasissa. Yleensä turistit muistavat museon sen uskomattomasta palatsimiljööstä, toinen toistaan prameammista huoneista ja maailmankuuluista taideaarteista. Minulle palautuu kuitenkin ensimmäisenä mieleen museon henkilökunta.

Valvonnasta vastasivat vanhahkot naishenkilöt, joiden työnkuva oli ilmeisen tylsä ja kiireetön. Aika näytti kuluvan sudokuja täytellen ja näyttelysaleja tuuletellen. Tuoreena historian ja museologian opiskelijana olin kauhuissani.

Minulla oli takanani jo yksi sateinen kesä pienessä paikallismuseossa, jonne ensimmäiset asiakkaat saapuivat vasta viidentenä työpäivänäni. Onni oli auto, jolla sain raahattua kirjallisuuden klassisia tiiliskiviä seurakseni.

Toimettomuus yhdisti minut Talvipalatsin valvontahenkilöstöön. Vaikka vartioimamme museoesineet olivat kokoelmallisia ääripäitä – Leonardo, Rubens ja Matisse vs. rukki, kansallispuku ja tuohivirsut – päivät kuluivat Pietarissa ja Keski-Suomessa yhtä hitaasti.

Käsitykseni asiakaspalvelusta muuttui, kun pari vuotta myöhemmin aloitin asiakaspalvelijana Serlachius-museoissa. Täällä aika ei ole pysähtynyt. Talvikauden rauha vaihtuu kesäiseksi vilkkaudeksi jo toukokuussa, kun koulut, yritykset ja yhdistykset aktivoituvat retkilleen. Lomakauden alkaessa Mänttä täyttyy myös yksittäisistä matkailijoista, joten aikaa ei jää ristikoille.

Työ ei ole pelkkää seisoskelua: raajojensa lisäksi asiakaspalvelija joutuu käyttämään päätään. Voisi luulla, että päivät ovat kovin yksipuolisia – hymyilet ja annat rahasta takaisin, opastat ja kiellät kuvaamasta teoksia. Perustehtävien lisäksi on tiedettävä, missä ovat Mäntän parhaat lounaspaikat ja mitä ruokalistalla on juuri tänään. Kuinka pyöränkumit pumpataan täyteen ilmaa ja miten toimitaan, jos talo pimenee ukkosmyrskyssä?

Homma muuttuu monimutkaiseksi, kun tulee ajankohtaiseksi kuvailla aasialaisturistille suomalaisia juhannusperinteitä tai etsiä hänen kanssaan yhteistä kommunikointikanavaa. Ja vaikka kielitaito riittäisi oluen tilaamiseen seitsemässä eri maassa, tai vähän useammassakin, museon vaihtuvat asiasisällöt edellyttävät jatkuvaa opiskelua. Vai olenko ainoa, joka selvitti peruskoulun, lukion ja yliopiston oppimatta, mikä on ruotsiksi riistanhoito (viltvård)?

Serlachius-museossa asiakaspalvelija pääsee testaamaan myös kädentaitojaan. Tänä kesänä olemme tutustuneet japanilaiseen paperitaitteluun eli origamiin, sitä ennen muun muassa käpylehmiin. Minulle viimekesäinen paperineilikan askartelu muodostui kynnyskysymykseksi. Toistojen määrä ei vaikuttanut lopputulokseen, joka muistutti vielä elokuussakin lähinnä pulloharjaa.

Laaja palvelutarjonta vaatii siis henkilökunnan venymistä perustyön ulkopuolelle. Eikä kaikkea voi kysyä edes Googlelta!

Kirjava asiakaskunta on oma lukunsa. Museoissa ja muissa kulttuurialan instituutiossa tunnetaan hyvin keski-ikäiset, korkeakoulutetut naiset. Turkulaiset-näyttely jalkautti museotoiminnan kierrokselle ympäri Suomen, Euroopan kulttuuripääkaupunki -titteliä hakeneille paikkakunnille. Kiertueella kahteen merikonttiin rakennettu näyttelymme houkutteli keskeisellä sijainnillaan myös epätyypillisiä museovierailijoita.

Mieleen jäävin palaute tuli asunnottomalta mieheltä, joka kiitti elämänsä ensimmäisestä museokokemuksesta. Kaupunginmuseoon ei kuulemma kehtaa mennä likaisissa pilkkihaalareissa, toisin kuin torin laidalla nököttävään konttiin. Kliseisyyden uhallakin väitän, että nämä kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa ovat asiakastyön rikkaus.

Vaikka asiakaspalvelijan työ saattaa näyttää yksinkertaiselta, se vaatii todellisuudessa erikoisosaamista, sosiaalista älyä ja kärsivällisyyttä. Joskus vaikeat tilanteet voi ratkaista pelkällä hymyllä, joskus ne edellyttävät syvempää paneutumista.

Tärkeintä on vierailun molemminpuolinen onnistuminen. Kun museokävijä jatkaa matkaansa tyytyväisenä, myös asiakaspalvelija on tyytyväinen.

Annika Pynnönen
Asiakaspalvelija


Torstai 13. Kesäkuuta 2013

Vuosi vielä

Talous- ja hallintojohtaja Juha Roponen kertoo kuulumisia uuden Göstan työmaalta.

Tarkalleen vuoden kuluttua tämän kirjoituksen päiväyksestä avaamme uuden taidemuseomme Joenniemessä. Vaikka teoriassa kyse onkin Serlachius-museo Göstan laajennuksesta, niin käytännössä rakennamme täysin uutta museota. Se moninkertaistaa taidesäätiön kiinteistömassan.

Kaikki Mäntän ja Vilppulan väliä kulkeneet ovat huomanneet torninosturin jykevän hahmon puiden yläpuolella. Näkyypä tuo hahmo jo Kotkansalmen sillalta, kun tarpeeksi tarkkaan katsoo. Tämä Mäntässä harvoin nähty työväline on merkki uudesta työvaiheesta. Itse rakennus on alkanut nousta Joenniemen kartanon viereen.

Ennen avajaisia pitää vielä käydä läpi kymmeniä työmaakokouksia, urakoitsijapalavereita ja muita neuvonpitoja parhaan mahdollisen lopputuloksen aikaansaamiseksi. Toivoa sopii, että suunnittelijat ja rakentajat löytävät ratkaisut kaikkiin rakennusteknisiin ongelmiin, joita suunnitteluvaiheessa ei olla osattu ennakoida. Näitä tulee isoissa rakennusprojekteissa vääjäämättä aina eteen.

Laajennusta on valmisteltu nyt jo lähes neljä vuotta. Tähän mennessä erilaisia kokouksia ja muita neuvonpitoja onkin jo pidetty kymmeniä ellei satoja. Hankesuunnittelu käynnistyi omista tarpeistamme, jotka sisältyivät toimintastrategiaamme. Rakentamispäätöksen ja arkkitehtikilpailun jälkeen mukaan ovat tulleet kilpailun voittaneet barcelonalaiset arkkitehdit, rakennuttajakonsultti, suomalainen pääsuunnittelija, muut suunnittelijat ja viimeksi rakentajat.

Mihin tämä viimeinen vuosi ennen museon avajaisia tulee kulumaan? Urakoitsijoilla on yhdessä laadittu tulevien töiden aikataulu, jota me rakennuttajakonsultin kanssa valvomme ja käymme työmaakokouksissa läpi kolmen viikon välein. Kokoustahti tulee varmasti tiivistymään talven lähestyessä, koska silloin on käsillä kiivain rakennusvaihe. Viimeisten kuukausien aikana laajennuksen kimpussa työskentelee lähes sata rakentajaa.

Suurilta yllätyksiltä on vältytty, ainakin tähän mennessä. Tästä saamme kiittää taitavia suunnittelijoita ja rakentajia, joiden kanssa on ollut ilo työskennellä. Kaikki ovat ottaneet sydämenasiakseen arkkitehtikilpailun voittaneiden Mara Partidan, Hector Mendozan ja Boris Bezanin todella hienon ehdotuksen toteuttamisen sekä museon valmistumisen ajallaan.

Projektin edetessä on tullut eteen monia mieleenpainuvia hetkiä. Arkkitehtikilpailun läpivienti yhdessä rakennuttajakonsulttimme Pöyryn kanssa oli kiivastahtinen reilun puolen vuoden rupeama. Jo itse kilpailuehdotusten ja niiden sisältämien pienoismallien logistiikka vaati omaltakin henkilöstöltämme suuria ponnistuksia, koska emme yksinkertaisesti osanneet odottaa niin suurta määrää ehdotuksia. Tästä oli luonnollisesti seurauksena se, että tuomariston arvostelutyö ei ollut helppo.

Kilpailun tulos ja sen jälkeen tehdyt suunnitelmat konkretisoituivat viime marraskuussa: Joenniemen puistosta kaadettiin kymmeniä puita, ja maansiirtotyöt pääsivät käyntiin täydellä teholla. Nyt kesäkuussa rakennus on jo noussut sen verran, että sen koko laajuus ja muoto ovat selvästi nähtävissä. Joka päivä menemme eteenpäin pitkin askelin.

Omaan toimenkuvaani kuuluu kaikkeen edellä mainittuun osallistumisen lisäksi myös se, että saamme rakennusprojektin kustannukset pysymään asettamissamme tavoitteissa. Vuonna 2009, ensimmäisiä hankesuunnitelmia tehtäessä, meillä oli määriteltynä kokonaiskustannus. Se on elänyt suunnitelmien edetessä. Eläminen tarkoittaa sitä, että kustannusarvioita on välillä myös tuotu alaspäin, ei ainoastaan nostettu. Tässä vaiheessa rakentaminen on edennyt jo niin pitkälle, että siihen käytettävät kustannuksen alkavat olla selvillä.

Paljon on vielä tekemistä ennen kuin saamme toivottaa museovieraat tervetulleeksi uuteen hienoon museoomme kesällä 2014.