Serlachius museot

Käykää rohkeasti
pidemmälle

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Serlachius-museot ovat avoinna kesällä 1.6.–31.8. joka päivä 10–18, talviaikaan 1.9.–31.5. ti–su 11–18.

Sulje

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Avoinna:
talviaikaan 1.9.–31.5. ti-su klo 11–18
kesäaikaan 1.6.–31.8. joka päivä klo 10–18


Käykää rohkeasti
pidemmälle

Torstai 4. Joulukuuta 2014

Mitä, jos…

Projektikoordinaattori Marja Huovila kertoo hankkeesta, joka melkein toi Mänttään ortodoksisen luostarin.

”Taidemuseon ikonit konservoidaan valmistauduttaessa yhteistyöhön Isoniemen luostarin kanssa.” Siis mitä? Olen projektityön Mänttään tuoma enkä näin tunne kaupunkia perinpohjaisesti. Mutta uskon kuitenkin, että olisin tuollaisen rakennuksen havainnoinut – varsinkin noin lähellä Joenniemeä.

Tuo yksi lause Gösta Serlachiuksen taidesäätiön asiakirjoissa aloitti tutkimusketjun, joka vei Kuopioon ja Helsinkiin päätyen kuitenkin alkujuurilleen. Aluksi vaikutti kuin lause olisi harhaa ja kirjattu papereihin vahingossa. Kukaan ei tuntunut tietävän mitään mistään luostarinhankkeesta. Edes virkansa puolesta asiaa hoitaneet eivät siitä mitään muistaneet.

Melkein hiipi jo epäilys siitä, onko koko ortodoksista luostarihanketta ollutkaan. Kunnes paikallisen ortodoksisen seurakunnan edustaja vahvisti asian, mutta ei osannut siitä sen tarkemmin kertoa. Muisteli asian olleen arkkipiispa Johanneksen hankkeita.

Lopultakin edistystä. Ortodoksisen kirkon nykyhallinto tai museo eivät osanneet ohjata aiheessa eteenpäin. Mitään arkistokokonaisuutta luostarihankkeesta ei ollut. Myöskään Johanneksen kanssa tuona aikana työskennelleet eivät muistaneet asiaa. Katsoin vielä kirjastojen tarjonnan. Sieltä löytyi avain paikalleen juuttuneeseen selvittelyyn. Arkipiispa Johannes kertoo parissakin muistelmateoksessaan asiasta. Sellaista viriteltiin 1980-luvun puolivälissä. Hiljaisuuden ja hiljentymisen paikat olivat arkkipiispa Johannekselle tärkeitä. Jo ennen omaa arkkipiispakauttaan hän ehdotti luostaria Lappiin tai Turun saaristoon tai Suomenlinnaan. Eri syistä nämä aloitteet eivät edenneet.

Toimiessaan Helsingin ortodoksisen hiippakunnan piispana Johannes otti esiin rakkaan ideansa. Lehdissä haettiin sopivia paikkoja pienelle luostarille, Uusi Konevitsa -nimitystäkin käytettiin. Mäntässä oli vapautumassa Isoniemen vanhainkodin alue uuden vanhainkodin valmistuessa. Ortodoksinen kirkko sai runsaasti muitakin tarjouksia: kouluja, teollisuuslaitoksia, mitä moninaisimmilla ehdoilla. Tutustumismatka Ruotsiin opetti puuhamiehille, että vanhainkoti olisi helpommin muunnettavissa luostariksi. Mäntän osakkeet nousivat.

Valitettavasti aktiivisimmat Valamon sivuluostaria Mänttään puuhanneet henkilöt, Eero Rantanen ja Gustaf Serlachius, eivät ole enää muistojaan kertomassa. Tutkimusten edetessä asiaa aikanaan hoitaneet kaupungin virkamiehet saivat palautettua hankkeen mieleensä, kun heille oli esittää muistijälkiä. Kaupungintalon syövereistä kaivettiin esiin kaupungin toimet luostaria koskien.

Mäntän kaupunki oli valmis myymään noin kolmen hehtaarin suuruisen Isoniemen vanhainkotialueen nimellisellä hinnalla, 150 000 markalla. Maapohjalle piti asettaa jokin hinta, jotta luovutus täyttäisi lahjoituksen ehdot ja jotta kaupunginvaltuuston päätös olisi turvattu mahdollisilta kunnallisvalituksilta. Kaupunki laati myös alustavat piirustukset luostarialueen lisärakennuksiksi puutarhoineen ja hautausmaineen. Lisäksi esimerkiksi rivitalotontti varattiin luostarin tarpeisiin seuraaviksi viideksi vuodeksi. Sopimus näistä ja muista kaavoituksen ja kunnallistekniikan kysymyksistä oli laadittu ja allekirjoitusta vailla. G.A. Serlachius Oy puolestaan valmistautui lahjoittamaan Niinimäen kämpän luostarille skiitaksi.

Mikä lopulta kaatoi luostarihankkeen? Johanneksen muistelmakirjojen mukaan korkeat jätevesimaksut, luostariveljien puute ja hankkeen odotettua suurempi rahantarve, jota ei pystyttäisi täyttämään luostariin suunnitellulla vihannes- ja yrttimyynnillä. Lisäksi hiljaisuuden luostarin perusidea vesittyisi, kun luostari olisi avattava ainakin osittain vierailijoille tulojen hankkimiseksi. Mäntän kaupunginhallitus sai syyskuussa 1986 Johannekselta kirjeen, jossa ortodoksinen kirkko ilmoitti luopuvansa luostarin perustamisesta Mänttään.

Entä taidemuseon ikonit? Niille luostarihanke oli positiivinen asia. Pitkään konservointia odottaneet ikonit kunnostettiin ja asetettiin esille seuraavassa sopivassa näyttelyssä.

Marja Huovila
Projektikoordinaattori


Tiistai 28. Lokakuuta 2014

Uuden opettelua

Assitentti Sanna Tukia-Le Nguyen haluaa oppia uutta.

Museoassistentin toimenkuvaan kuuluu hyvin paljon erilaisia asioita. Museovieraalle näkyvin osa on tietysti asiakaspalvelu, mutta taustalla tapahtuu kaikenlaista muutakin.

Oma toimenkuvani on tällä hetkellä, tai ehkä jatkuvastikin, muutoksen pyörteissä. Tähän mennessä olen asiakaspalvelun lisäksi hoitanut Serlachius-museoiden valtavaa kirjastoa, häärinyt asiakkuuksienhallintajärjestelmän parissa, litteroinut haastatteluja nauhalta, päivittänyt erilaisia tapahtumakalentereita ja nettisivuja ja avustanut välillä myös kokoelmapuolella pienissä projekteissa.

Näiden töiden lisäksi olen löytänyt itseni kuljeksimassa museon pihapiiristä Virginieksi pukeutuneena sekä toiminut valvojana lasten juoksutapahtumassa. Myös asiakaspalvelutöihin kuuluu lipunmyynnin ja näyttelyiden vartioimisen lisäksi monenmoista pikkuhommaa: postitusta, tavaroiden roudausta paikasta A paikkaan B. Kaiken tämän lisäksi pitäisi aina tietää mistä ja milloin saa ruokaa, yösijan tai vaikkapa ostettua kalastusvälineitä.

Jatkossa tehtävälistaani tulee lisäksi vielä tapahtumien ja kokousten koordinointi. Käytännössä olen yhteyshenkilönä moneen eri suuntaan, sekä asiakkaisiin että tapahtumien järjestäjiin, esiintyjiin ja muihin kontakteihin. Aika näyttää millaiseksi työnkuvani lopulta muotoutuu, mutta sitä jään innolla ja pienellä jännitykselläkin odottamaan!

Kun tulin ensimmäistä kertaa kesätöihin Serlachius-museoille, en ollut aikaisemmin tehnyt sellaista asiakaspalvelutyötä, jossa oltiin asiakkaan kanssa kasvokkain. Paljon oli siis uutta opittavaa kassakoneen käytöstä lähtien. Voin kyllä sanoa, että liityttyäni assareiden joukkoon ei ole yhtään samanlaista työpäivää ollut. Jokainen päivä on erilainen jo ryhmien ja museovieraiden osaltakin, ja aina välillä tulee kaikenlaisia yllätyksiäkin vastaan. Yleensä niistä kuitenkin selvitään hienosti maalaisjärjen käytöllä ja pienillä käytännön järjestelyillä.

Vaikka silloin kesällä 2012, kun aloitin asiakaspalvelussa, olikin paljon uutta opittavaa, ei oppiminen ole siihen jäänyt. Jokainen uusi näyttely on tuonut eteen uudenlaisia asioita opittavaksi ja muistettavaksi tekniikan, historian ja taiteen tekniikoidenkin saralta. Nyt kun Göstan paviljongissa näyttelyt vaihtuvat useita kertoja vuodessa, tulee tietysti myös niitä uusia juttuja opittavaksi meillekin jatkuvasti. Se tuo tähän työhön haasteita, mutta myös mukavaa vaihtelua. Asiakaspalvelutyön lisäksi myös muut työtehtäväni vaativat uusien asioiden opettelua säännöllisin väliajoin.

Isoin muutos tänä aikana asiakaspalvelun näkövinkkelistä on tietysti ollut Göstan paviljongin avaaminen viime kesänä. Pääsimme asiakaspalveluporukalla tutustumaan taloon vasta muutamaa päivää ennen avajaisia! Siinä piti sisäistää monta asiaa pikavauhtia kaikista käytännön asioista aina näyttelyjen sisältöihin saakka. Oli tiedettävä, miten valot saadaan päälle uuteen rakennukseen ja mitä kerromme asiakkaille näyttelyistä. Paikkojen tutkiminenkin vei oman aikansa – piti muistaa, mistä ovesta pääsee mihinkin. Alkuun löysinkin itseni usein harhailemasta kellarikäytävältä etsimässä milloin mitäkin reittiä.

Göstalla kävi kesän aikana kymmeniätuhansia vieraita, parhaimpina päivinä pitkälti yli tuhat henkeä päivässä. Siinä riitti kiirettä lipunmyynnissä, näyttelyjen vartioinnissa ja museokaupan hoitamisessa. Siihen vielä kaupan päälle ryhmien vastaanotot ja ohjaamiset talossa.

Oli kuitenkin hienoa nähdä vieraiden reaktioita uudesta rakennuksesta ja kuulla heidän kehujaan uudesta paviljongista. Tietysti rakennus tai sen näyttelyt eivät ihan jokaista vierasta välttämättä miellyttäneet, mutta näistäkin keskusteluista sai vähän uusia ajatuksen aiheita itselleenkin. Taide herättää suuriakin tunteita ja keskusteluja, piti siitä tai ei. Nämä asiakkaiden kanssa käydyt keskustelut ovat ehdottomasti parasta antia tässä työssä.

Asiakaspalvelutyössä on omat haasteensa, mutta kyllä se on oikein palkitsevaakin. Siitä suuri kiitos museovieraillemme, ilman teitä työpäivämme olisivat aika paljon tylsempiä! On hienoa hyvästellä vieraita heidän lähtiessään tietäen, että itse on tehnyt parhaansa sen eteen, että heidän museovierailunsa olisi mahdollisimman mukava.

Sanna Tukia-Le Nguyen
Assistentti


Keskiviikko 24. Syyskuuta 2014

Bucklanin ja Ollin kanssa

Tukija Helena Hänninen kertoo museotyön näkymättömästä puolesta: kokoelmien dokumentoinnista ja säilyttämisestä.

Lisää teos: inventaarionumero, haltija, omistaja, sijaintipaikka, piirustus; luonnos, lyijykynä paperille 14,3 x 19,7.... Ja sitten seuraava ja seuraava ja seuraava... Voiko puuduttavampaa olla. Tihrustan lukukivellä luonnoksessa olevia merkintöjä. Jos niitä löytyy, saan luettelointitietoihin vuoden, varmuuden tekijästä, vinkin siitä, mihin luonnos liittyy.

Mutta sitten: ”Jean Sibelius, Suomen Taideyhdistys ja Taideakatemia kutsuu Teidät nerokas taiteilija, synnyinmaan sävelten luoja, tänä merkkipäivänänne kunniajäsenekseen”. Eric O.W. Ehrström, tuttujen kesken Bucklan, on suunnitellut kymmeniä kunnia-adresseja.

Ja kohta löytyy seuraava luonnos kunnia-adressista Sibeliukselle. Tässä on vuosikin, Helsingissä joulukuun 8 p:nä 1915. Tarkistan, että Sibelius täytti tuolloin 50. Helsingin Musiikkiopistolla on kunnia kutsua Jean Sibelius ensimmäiseksi Kunniajäsenekseen ”toivottaen hänelle jatkuvaa luomisvoimaa taiteen hyväksi, isänmaan maineeksi, iloksi aikalaisilleen ja jälkimaailmalle...”

Syksystä 2011 olen saanut ja joskus joutunut luetteloimaan taiteilijapariskunta Eric O.W. Ehrströmin ja Olga Ehrströmin luonnoksia ja teoksia. Kokoelma tuli testamenttilahjoituksena Gösta Serlachiuksen taidesäätiölle 1930-luvulla. Liekö monipuolisempaa taiteilijaa, kuin Eric. Hän suunnitteli ja teki koruja, tekstiilejä, mitaleja, vaakunoita, postimerkkejä, astioita, huonekaluja, lasimaalauksia, freskoja, grafiikkaa. Eikä siinä vielä kaikki; hän kirjoitti ja kuvitti kirjoja.. Ja tästä runsaudesta on taidesäätiön kokoelmissa yli 4000 luonnosta ja teosta.

Taas kymmenittäin luonnoksia, joista en saa otetta. Mittaan, katson materiaalit, kuvaan ja vien perustiedoin Muusaan. Välillä sekaannun samannäköisten paperien kanssa.

Sitten löytyy kansalaissotaan liittyviä aiheita. Nämä ovat 1930-luvun alusta, osa lyijykynällä luonnosteltuja, enimmäkseen guassi- tai vesiväreillä tehtyjä. Nainen seisoo pihalla, kaksi miestä suksilla pyssyt selässä. Luonnoksessa on teksti VAPAHTAMAAN. Toisessa luonnoksessa ETEENPÄIN, sitten IN MEMORIAM ja KIITOKSET. Katson Ehrström-kirjallisuudesta ja googletan.

Eric O.W. Ehrströmiltä tilattiin 1930-luvun alussa Kymiyhtiön ammattikoulun juhlasaliin ja lämpiöön freskosarja ja lasimaalaukset. Freskoissa oli aiheena 1918 tapahtumat. Anna-Liisa Amberg on kirjoittanut tästä, että Ehrström esiintyi täällä ensimmäistä kertaa monumentaalimaalarina. Freskosarjan oikeistolais-isänmaallinen aihepiiri koitui maalausten kohtaloksi. Ne peitettiin toisen maailmansodan jälkeen, otettiin kyllä myöhemmin esille.

Kymiyhtiön lämpiön lasimaalauksissa esitellään vapaiden taiteiden henkilöitymät RETORIA, COMEDIA, MUSICA ja CANTUS. Tässä kohti mietin puolison Olga, ”Olli” Ehrströmin osuutta. Olga Ehrström oli lahjakas, Pariisissakin opiskellut taiteilija, joka 1900-luvun alussa toteutti lasimaalukset ainakin Suur-Merijoen kartanoon, Hvitträskiin ja Haus Molchowin biljardihuoneeseen.

Haus Molchow rakennettiin Alt Ruppinin kaupunkiin Saksaan Gesellius-Saarisen piirustuksilla. Olga Ehrström sai toteutettavakseen lasimaalaukset, joiden luonnokset ovat taidesäätiön kokoelmissa. Neljässä luonnoksessa on kaksi naista, horisonttiin kapeneva tie ja keltaisena hehkuva taivas - ajattomia, moderneja, vaikka naisten asut ovat keskiaikaisia.

Luonnoskirjat olivat ihan viheliäisiä luetteloida. Koristeaihe, haka, hela, lehmä ja omenapuun kukat samalla sivulla, koristeaihe...173 kpl kaikkiaan. Missähän koristeessa olin menossa. Kuvasinko jo tuon helkkarin saranan?

Ericin Ruovedellä 1899 tekemä luonnoskirja on mielenkiintoinen. Hän oli Gallénin opissa Kalelassa juurikin silloin, kun Gallén suunnitteli maailmannäyttelyn paviljonkia Pariisiin. Olen näkevinäni Ericin luonnoksissa samannäköisiä huonekaluja, kuin paviljongissa oli. Onko hän matkinut mestaria vai käyttikö Gallén oppilaidensa piirustuksia?

No kalliistuuko työ puuduttavan vai mielenkiintoisen puolelle. Kuitenkin mielenkiintoisen. Ja, jos joskus epäilen koko homman mielekkyyttä, muistan museoiden tehtävän maailmassa. Velvollisuuden hankkia, säilyttää, dokumentoida ja tehdä saavutettavaksi kulttuuriperintöä. Sitäpä juuri taidan tehdä.

Helena Hänninen
Tutkija
 


Perjantai 22. Elokuuta 2014

Etulinjasta kellariin

Assistentti Teemu Källi kertoo museotyön vuodenkierrosta.

Museotyön yksi parhaista puolista on vaihtuvat näyttelyt. Vaihtelu virkistää, ja uusien näyttelyiden myötä oppii aina jotain uutta. Tänä kesänä vaihtelua ja opittavaa oli erityisen runsaasti, kun uusi Göstan paviljonki avasi ovensa kesäkuun puolessa välissä.

Ennen avajaisia jännitti. Jännitys alkoi jo silloin, kun sain ensimmäistä kertaa tietää uudesta museohankkeesta. Jännitys kasvoi sitä mukaa, mitä enemmän törmäsi mediassa museohankkeen edistymisestä kertoviin juttuihin.

Avajaisia vietettiin 13.6. ja sen jälkeen olen jutellut satojen uusien ihmisten kanssa: esitellyt heille näyttelyitä, kertonut Gösta Serlachiuksen taidesäätiön taiteesta, historiasta ja uudesta paviljongista sekä kuunnellut myös heidän tarinoitaan. Oppaiden ja kirjallisuuden lisäksi museovierailta oppii paljon, ja nämä museovieraiden tarinat ovatkin ehkä se museotyön paras puoli.

Talviaikaan ei jutustella ihan yhtä usein. Ehkä siksi ajaudun talvisin Gustaf-museon pimeään kellariin lymyilemään. Valokuvaan siellä taideteoksia, luonnoksia, piirustuksia, mitaleita, koruja ja muita Gösta Serlachiuksen taidesäätiön esineitä. Työ vaatii keskittymistä, huolellisuutta, tarkkuutta, kärsivällisyyttä ja puuvillakäsineitä. Yli sata vuotta vanha piirustuspaperi kun tuppaa repeytymään helposti.  

Olen ottanut Gustafin kellarissa lähes yhtä monta kuvaa kuin mitä uudessa paviljongissa kävi kävijöitä tänä kesänä. Aluksi kuvasin vain tunnistekuvia piirustuksista ja esineistä. Jotkut piirustukset sisälsivät vain muutaman luonnosviivan, kun taas välillä silmien edessä lepäsi mitä inspiroivin taideteos. Tärkeintä oli, että valokuvasta tunnistaa, mistä esineestä tai piirustuksesta on kyse, eikä kuvanlaadun tarvinnut olla täydellinen. Halusin kuitenkin oppia valokuvaamaan ja tunnistekuvaus oli mitä parasta harjoitusta.

Kymmenentuhannen tunnistekuvan jälkeen kamera pysyi jo hyvin puuvillakäsineessä, ja julkaisukelpoinen valokuva ei tuntunut enää täysin mahdottomalta ajatukselta. Luonnoslehtiöiden lisäksi aloin kuvata kaikenlaista erikoisempaa, kuten vinyylilevyjen kansia ja saunan ovia. Ehkä mielenkiintoisin kohde oli siipirataslaivan ruori. Opin paljon taiteesta ja historiasta kuvaustyön ohessa.

Kellarissa työskentely palkittiin tänä kesänä. Kuviani päätyi nettisivuille, esitteisiin, kirjoihin, postikortteihin, mainoksiin ja museokaupan tuotteisiin. Tulihan siitä hyvä fiilis!

Kesä 2014 oli siinäkin mielessä poikkeuksellinen, että museovieraat saivat valokuvata taidemuseon näyttelytiloissa (ilman salamaa). SuperPop!-näyttelyyn sijoitettu Jiri Gellerin hopeinen ilmapallo oli erityisen suosittu kuvauskohde. Facebookin seinälle ilmestyi kesän aikana useampikin ”ilmapalloselfie”. Taiteen valokuvaaminen on hauskaa!

Teemu Källi
Assistentti

 


Tiistai 5. Elokuuta 2014

Vierailulla museossa

Suunnittelija Tarja Haikara pohtii näyttelykävijöiden mahdollisuutta osallistua teosturvallisuudesta huolehtimiseen.

Kesän yleisöryntäys toi Serlachius-museoille hetkeksi positiivisen ongelman – väkeä liikkui niin, että parkkipaikka suorastaan tulvi. Parhaimmillaan kävijöitä oli Göstassa pitkästi yli tuhat päivässä. Hienoa, että näyttelyt ja monien rakastamat taideaarteet vetävät yleisöä puoleensa. On aivan eri asia saada aistia oikeaa taideteosta edessään ja tutkia siveltimenvetoja tai veistoksen muotoja eri kulmista kuin katsoa parhaintakaan taidekirjan valokuvaa.

Runsas kävijämäärä tuo mukanaan myös tarpeen pohtia sitä, miten teosturvallisuus voidaan taata myös ruuhka-aikana. Museoissa näyttelytoiminnan perustana olevista kokoelmista pyritään pitämään hyvää huolta. Jokainen taidetta arvostava toivoo, että teokset talletetaan ja säilytetään tulevienkin taiteentuntijoiden ihasteltavaksi.

Teokset säilyvät varmemmin ja pidempään, jos ne pidetään vakaissa olosuhteissa säilytettyinä eikä niitä altisteta kosketukselle, valolle tai muille vaurioita aiheuttaville tekijöille. Mutta mitä iloa olisi säilyttää teoksia pelkästä säilyttämisen ilosta? Museoilla ja museoammattilaisilla onkin oikeastaan ristiriitainen tehtävä: miten syödä kakku ja samalla säästää se? Upeita gallen-kalleloita, edelfeltejä ja warholeja halutaan kuitenkin esitellä priimakunnossa vielä sadan vuoden päästäkin. Onneksi jokainen museokävijä voi pienillä, mutta tärkeillä toimilla tehdä oman osansa tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

Museokäynti pitäisi aloittaa laittamalla kaikki kantamukset säilytyslokeroon. Pahin ja yleisin vaaratilanteiden ja vaurioiden aiheuttaja on useimmiten olkalaukku. Laukun kokokaan ei aina ole vaarallisuudessa määräävä tekijä vaan se, miten laukkua kannetaan. Olkapäällä kannettuna ja pienessä ruuhkassa se voi merkitä museossa samaa kuin norsu posliinikaupassa. Paras ja teosten kannalta turvallisin ratkaisu onkin jättää laukku aina säilytykseen. Näin kävijä myös osoittaa huolehtivansa teosturvallisuudesta, jonka pitäisi kai ilman muuta olla museokävijän sydäntä lähellä. Ilman laukkua näyttelyssä on myös mukavampi ja huolettomampi liikkua. Kukkaron tai muun tarpeellisen saa noudettua kierroksen jälkeenkin.

On myös tärkeää liikkua aina rauhallisesti näyttelytiloissa ja pitää jo liikenteestäkin tuttu turvaväli sekä taideteoksiin että kanssaihmisiin. Kukaan ei silloin joudu tekemään äkillisiä väistöliikkeitä ja tahattomasti ajaudu liian lähelle taideteosta. Suomalaiskansallisen arkuuden ja vaatimattomuuden voi unohtaa ja astua seinän viereltä vähintään askeleen lähemmäs näyttelysalin keskipistettä. Museokäynnistä myös nauttii täysin siemauksin, kun jättää kaiken kiireen museon kynnykselle – jokainen ehtii tarkastella suosikkiteoksiaan omassa tahdissaan joustavasti.

Harva tietää, tai tulee ajatelleeksi, että maalausten kehykset ovat usein kaikkein arimpia kaikenlaiselle kosketukselle. Niihinkin voi jäädä tahattomastakin hipaisusta tahra tai naarmu, jota konservaattorikaan ei voi poistaa.  Kaikenlaisten teosvaurioiden konservointi aiheuttaa myös suuria kustannuksia. Toistuvat vauriot johtavat lopulta ääritilanteessa teoksen tuhoutumiseen. Mikään ei ole ikuista, mutta on surullista, jos niin käy pelkästään ajattelemattomuuden seurauksena. Museoammattilaiset käsittelevät teoksia vain puuvillakäsinein, ja silloinkin harkiten ja varoen.

Taideteosten asettaminen näyttelyyn on siis aina riski, jota jokainen voi  omalla toiminnallaan pienentää. Kukaan ei kai halua joutua tilanteeseen, jossa teoksia voisi katsella enää vain turvalasien takaa?

Tarja Haikara
Suunnittelija