Serlachius museot

Käykää rohkeasti
pidemmälle

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Serlachius-museot ovat avoinna kesällä 1.6.–31.8. joka päivä 10–18, talviaikaan 1.9.–31.5. ti–su 11–18.

Sulje

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Avoinna:
talviaikaan 1.9.–31.5. ti-su klo 11–18
kesäaikaan 1.6.–31.8. joka päivä klo 10–18


Käykää rohkeasti
pidemmälle

Tiistai 3. Maaliskuuta 2015

Taiteen ja tavaran äärellä

Suunnittelija Johanna Liukko elää tavaroiden maailmassa.

Kesäkuukaudet lähestyvät, ja myös museokaupassa valmistaudutaan taidematkailijavirran saapumiseen Mänttään ja Serlachius-museoille. Kaupan varastoja täydennetään tutuin ja uusin myyntituottein. Töitä tehdään sen eteen, että kauppamme ovat sesongin koittaessa parhaimmassa terässä.

Göstan paviljongin avattua ovensa kesäkuussa myös museokaupan osalta alkoi uusi aikakausi: Gustaf-museon kaupan rinnalle valmistui 80 neliön museomyymälä Göstan paviljongin aulaan, lipunmyynnin yhteyteen. Viisi kuukautta ennen talon avajaisia hypähdin mukaan tähän kuvioon ja aloitin molempien kauppojen toiminnoista vastaavana suunnittelijana.

Tästä saakka työpäiväni ovat pyörineet vahvasti tavaroihin liittyvien asioiden ympärillä.

Valitsen ja tilaan tavaraa: kirjoja, julkaisuja, kortteja, paperituotteita, lahjatavaraa, koruja, tekstiilituotteita, leluja, makeisia ja niin edelleen. Huolehdin siitä, tuotteet päätyvät hinnoiteltuina hyllyyn ja järjestyksessä varastoihin. Suunnittelen ja annan suunniteltavaksi tuotteita. Vertaan hintoja, arvioin laatua ja materiaaleja, pyörittelen mallikappaleita ja vedosehdotuksia. Hyväksyn. Myös reklamoin ja palautan. Työhöni kuuluu paljon muutakin, kuten kaupan talousasioiden hoitoa, mutta leijonanosan ajasta ja ajatuksistani olen tavaroiden maailmassa.

Ehdottomasti mielenkiintoisinta on Serlachius-museoiden omien taidetuotteiden suunnittelu, joka etenkin kesää kohti mentäessä pitää rattaat pyörimässä. Kassi tai sateenvarjo, johon on painettu taidekokoelmamme Gallen-Kallela, on uniikki tuote, joka kiinnostaa ja herättää huomiota ja jota ei saa omakseen muualta. Se vie käyttäjänsä matkassa viestiä museon kokoelmista ja näyttelyistä – koko brändistä. Omat taideaiheiset tuotteet antavat kaupan valikoimalle ainutlaatuisen särmän.

Äskettäin olen hakenut sopivaa aihetta painettavaksi lasten palapeliin, miettinyt kuvavalintoja taidekalenterin lehdille ja pohtinut, mitkä teokset sopisivat kassiin, jonka bongasimme museokauppamessuilta Ranskasta.

Omin tuotteiden suunnittelussa kaikki lähtee liikkeelle hyvästä ideasta. Joskus lähtökohtana on maalaus, jonka voi luontevasti kuvitella koristamaan jotain tuotetta. Toisinaan löytyy mielenkiintoinen tavara, josta lähden kehittelemään omalla ilmeellä toteutettua tuotetta.

Jos idea tuntuu alkutunnustelun jälkeen edelleen toimivalta, seuraavana vaiheena on sen jatkojalostaminen yhteistyökumppanin kanssa. Suunnittelutyö vie oman aikansa, ja itse tuotantovaihe kestää useimmiten viikkoja. Koko prosessin kesto on tavallisesti jopa kuukausia.

Joskus käy niin, ettei hyväkään idea kanna maaliin saakka, ja sen joutuu hyllyttämään. Vastaan voivat tulla liian korkeat tuotantokustannukset tai kiemuraiset kuvankäyttöoikeudet.

Haasteita huolimatta taideaiheisten tuotteiden työstäminen on se herkullisin siivu työtehtävissäni. Haen ja puntaroin sopivia aiheita taidekortteihin ja painokuviksi mitä erilaisimpiin tavaroihin aina kukkaroista tarjottimiin, ja samalla saan tutustua mielenkiintoisesta näkökulmasta taidekokoelmaamme. Tuhannet teokset ovat upea lähtökohta ideoimiseen.

On hienoa, kun saa oman työnsä lopputuloksen konkreettisesti käsiinsä. Hienoa on myös jäädä odottamaan, kuinka moni museovieras tarttuu uuteen Serlachius-tuotteeseen.

Tervetuloa tutustumaan museokauppojemme tarjontaan avoimin aistein!

Johanna Liukko
Suunnittelija


Maanantai 23. Helmikuuta 2015

The focus of my work is drawing

Antje Pehle prefers to draw in small formats – but in large surroundings.

The artist-in-residence programme has just been established and I am the second artist with the opportunity to spend three months at Serlachius. This is my fifth artist residency in Finland, but my first in this part of the country. Despite the contrast in landscapes, what is most striking here is to live with other artists - during previous residencies I was usually by myself - and to be so strongly connected to and being taken care of by the museum: At Serlachius, a dedicated team deals with all aspects of the recently established residency programme. I have immensely anticipated this stay. I couldn't have wished for a warmer welcome and the conditions for my work are fabulous.

My reasons to apply for this particular residency were the Serlachius art collection and the label of Mänttä as a town of art in the countryside, also holding the Summer Art Festival. I very much agree with Gösta Serlachius' view that not all cultural life and art should be concentrated in Helsinki!

Mänttä and its surroundings provide new visual experiences, bringing into play fresh and unfamiliar shapes and forms. Although my work often appears to be quite abstract, it almost always has very concrete roots. I normally first take photos and use them as a model for my drawings. Through a creative process of reducing and isolating visual experiences my work is a mixture of very tangible sources and imagination.

The landscape of Pirkanmaa with its particular structure of snow and its peculiar dynamics of light, shapes and colours provides powerful, unique inspirations. In my work, my aim is to combine these natural influences with the buildings from Mänttä. I am working on a series of drawings dealing with architecture, interior and nature. The idea to involve architecture emerged when I saw buildings like Aleksanterin linna, the museums in Joenniemi and the old wooden cinema Säde. In one of my drawings the flowers of the wallpaper of the old cinema grow over the building and envelop it. With a little luck, one day someone will come and kiss the sleeping beauty awake.

At these places, I took pictures from the in- and outside and tried to catch their specific atmospheres, drawing with pencil, crayon and watercolour on paper with untextured surface. Line by line, pattern, structures and forms are becoming objects and rooms – things emerge and disappear. There is something to see from afar and discoveries to be made when coming closer to the work. This technique of drawing multiple layers takes time and I am always working on more than one drawing at the same time, allowing the watercolour to dry while I continue on another piece.

I am often asked why are my works so small. I experimented with larger formats, but the process felt very awkward to me, even though I could still draw long straight lines by hand. The movements and the idea of filling so much space were incompatible with my approach, so I keep coming back to small sizes. I feel most at home with formats ranging from postcards to A4.

I enjoy the quiet working environment at Aleksanterin linna, a comfortable and big studio with many windows and a magnificent view of the lake – a place to let thoughts roam. It feels truly special to return home in the evening, leaving the highway and taking the small road up to the lake, watching the sky full of bright stars. Einola is such a lovely and tranquil place, it is hard to imagine returning to Berlin in a few weeks. The crowded streets of my bustling hometown feel countless miles away.

At the Residence, I greatly enjoy the company of other artists, the team of Serlachius Residency and Serlachius Museums and I feel integrated to the community. I appreciate being so close to Serlachius Museums, visiting them time and again. What's more, I truly adore real winter, its crisp, white snow and going skiing, a pastime I better enjoy in the anonymity of darkness because of my very limited skills.

In late March, at the end of my stay at Serlachius Residency there will be an exhibition of my drawings at Alekstanterin linna. Welcome!

Antje Pehle

Artist

 


Tiistai 3. Helmikuuta 2015

Elämysmatkalla uudessa talossa

Kiinteistöpäällikkö Jaakko Karppinen pohtii Göstan paviljongin talotekniikkaa.

Museoissamme on kuluneen vuoden aikana ehtinyt käydä lähes satatuhatta vierasta nauttimassa korkealaatuisesta kuvataiteesta, hyvästä ruoasta, erinomaisista konserteista ja vaikkapa teatteriesityksistä. Elämyksiä siis parhaimmillaan.

Elämyksiä on tuottanut myös kulissien takana tehty työ. Uutta taloa ajetaan edelleen käyntiin, ja matkan varrella on tullut vastaan kymmeniä ihmetystä aiheuttaneita tilanteita. Vaikka olin mukana Göstan paviljongin rakentamisprosessissa ensimmäisistä suunnittelukokouksista lähtien ja vaikka seurasin rakentamista päivittäin työmaalla, talossa riittää silti kohteita, joiden toiminnasta minulla ei ole vielä täyttä varmuutta. Omaksumista ja tutkimista riittää.

Paljon on tietysti yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, joiden sulavaa toimintaa ihastellessa saa kiittää arkkitehtien ja muiden suunnittelijoiden ammattitaitoa. Talon arkkitehtuurista on kirjoitettu paljon, joten tyydyn nyökkäilemään hyväksyvästi ja jakamaan mielipiteen: arkkitehdit onnistuivat työssään mainiosti. Museovieraiden silmien ulottumattomissa on kuitenkin paljon rakenteita ja tekniikkaa, joista on hyvä kertoa hieman.

Paviljonki edustaa modernia arkkitehtuuria ja on täysin uniikki. Talossa on liimapuupalkkirunko, joka mm. kantaa paikalla valettuja välipohjaholveja. Rakennesuunnittelussa on saatu kehittää uusia tapoja liittää rakenteiden elementtejä toisiinsa. Arkkitehti Héctor Mendozan mukaan paviljonkimme on tavallaan koetalo, mutta turvallinen sellainen. Talolle yleisilmeen antavien liimapuupalkkien välejä on talotekniikan suunnittelussa hyödynnetty nokkelasti ilmastointikanavien ja putki- ja kaapelireittien piilottamiseen yleisön katseilta. Kaapeleita on asennettu taloon paljon, yhteensä noin 120 kilometriä.

Erilaisia toimintoja valvovia ja ohjaavia järjestelmiä on nykyaikaisessa museorakennuksessa väistämättä varsin paljon: päädyin yhteenlaskussani 17 erilliseen järjestelmään. Talon olosuhdeilmastoinnin ja lämmityksen laskin yhdeksi järjestelmäksi, vaikka sekin koostuu useista pienemmistä järjestelmistä. Talotekniikan laitteet vaativat paljon tilaa, joka ei ole kokoelmia tai museovieraita palvelevassa käytössä. Paviljongin pinta-alasta tekniset järjestelmät ovatkin vallanneet yhteensä 490 m2! Kuitenkin ainoat talotekniikan olemassaolosta museovieraille kertovat laitteet ovat lähinnä pintoihin asennetut tuloilmasäleiköt, valaisimet, erilaiset anturit ja valvontakamerat.

Museoammattilaisia ja pelastuslaitosta erityisesti kiinnostanut yksittäinen tekninen ratkaisu on taideteosten säilytystilan vajaahappijärjestelmä. Kyseessä on periaatteessa yksinkertainen ratkaisu, jossa huonetilan hapen määrä lasketaan tasolle, jossa palamiselle ei ole edellytyksiä. Hapen määrää huonetilasta vähennetään johtamalla tilaan typpeä, jota tuotetaan kompressorilaitteistolla. Se erottelee ilmasta happi- ja typpimolekyylit ja johtaa ne eri paikkoihin: happi päätyy ulos ja typpi säilytystilaan.

Kaikki tämä tekniikka palvelee kuitenkin yhtä asiaa. Sen tarkoituksena on tuottaa taideteoksille, museomme vieraille ja henkilökunnalle miellyttävät ja turvalliset puitteet viihtyä Mäntässä.

Jaakko Karppinen
Kiinteistöpäällikkö


Torstai 29. Tammikuuta 2015

EQQAAMASINNAANNGIKKALUARPARA!

Sigbjørn Bratlie feels good in Serlachius Residency.

I arrived in Mänttä on Monday the 5th of January, and I am here for two months as artist-in-residence. In fact, I was the very first artist-in-residence ever to move into Einola, and to live and work at the Serlachius Museum, as it turned out. Three days after my arrival, we were two artists in the house and in the studio. Next week, we will be three, I hear.

The interior of the house in which we live is brand new. The general atmosphere in Einola and in Aleksanterinlinna is one of peace and tranquillity, which is very good for one’s productivity and concentration, and I am not saying that just to flatter: In 2013, I was on a residency in England, and all they gave me was a mattress on the floor and a microwave oven. They built a makeshift shower for me outside in the backyard. I think my work suffered as a result of this; when I shower out in the rain and it’s windy and cold, I don’t feel creative. Maybe that’s just me. In Einola and in Aleksanterinlinna we have everything we need.

Since 2010, I have led a somewhat nomadic existence, for the most part spent on different residencies around Europe. Mänttä is my 20th residency, and the third one in Finland. I am Norwegian, born in Oslo, but since last year I have been living in Poland.

No surprise, my work over the last few years has been about location and language. And confusion. I use humour in a lot of my work. (Or: I like to think that I use humour in my work; some visitors laugh and some don’t when they see it.) I make installation, video and performance, and since 2011, I have made a series of different art projects in which I spend an awful lot of time trying to teach myself a foreign language, and then create a performance-based video piece in this language: I have seen a psychologist in Estonian (didn’t help me with my problems at all,) I have been taught how to recite and perform Hamlet in Latvian, broken up with a girlfriend in a romantic restaurant in Icelandic, given a lecture about the genealogy of my family in Finnish, etc, etc.

Last year, I started studying Greenlandic, which is by far the most difficult language I have ever tried to learn. Finnish is peanuts in comparison. Both in Poland and in Finland, the general view among people is that their respective language is very, very difficult. You are both wrong. In Greenlandic, the phrase “I quite simply cannot remember it” is ‘Eqqaamasinnaanngikkaluarpara’. 

Here in Mänttä, I am working on a video that deals with translation, in particular how poetry and metaphors work in different languages. I will not say much about this project now, because then no one will show up for my presentation in late February. I hope to see you all for my presentation – exact date to be announced soon.

Sigbjørn Bratlie
Artist


Keskiviikko 7. Tammikuuta 2015

Melkein valmista

Konservaattori Riitta Fager yrittää selvitä arjesta ja odottaa haastavia töitä.

Vähän ennen joulua 2014 sähkömies kiipeilee tikkailla viimeistelemässä kääntyviä ja kallistuvia erikoisvalaisimia työtilaani, kansiot ja paperit odottavat vinoissa pinoissa kirjahyllyä ja vetokaappi hurisee. Olen juuri muuttanut tulevaan konservointitilaan, jonka ensimmäisen kerran näin vuosi ja kolme kuukautta sitten rakennusvaiheessa. Pientä laittoa se vaatii vielä, ennen kuin pääsen hankkimaan kaikki materiaalit, kalusteet ja välineet ja pienimmistä ruuveista leikkausmikroskooppiin. Työpöydät seilaavat tilassa edestakaisin pyöriensä päällä. Ne on siirrettävä aina erilaisten asentajien tieltä. Näyttää siistiltä konehuoneelta tai hylätyltä sairaalalta.

Tätä kaikkea varustelua tulin kommentoimaan syyskuun alussa 2013, kun hyppäsin täyttä vauhtia kulkevaan junaan, kuten joku muukin on blogissaan kuvannut aloitustilannettaan Serlachius-museoilla. Monet asiat oli jo päätetty puolestani, mutta moneen olen voinut vaikuttaakin. Samaan aikaan oli museon tulevien näyttelyiden suunittelu jo käynnissä, teoslainat vireillä ja lukemattomia kysymyksiä odottamassa konservaattorin vastausta.

Taidemuseon konservaattori mielletään yleensä  istumaan maalaustelineen ääressä pieni restaurointisivellin kädessään. Museossa työskentelevälle konservaattorille se on kuitenkin harvinainen tilanne. Paljon useammin kädessä on kosteusmittari, pölynimuri tai ruuvimeisseli. Sivellintäkin käytetään enemmän liimaamiseen kuin lakkaukseen tai restaurointimaalaukseen.

Yli vuoden olen ollut kiireisenä töissä konservoimatta yhtään maalausta ja vielä menee joitakin kuukausia ennen kuin saan teoksen työpöydälleni ja pääsen tekemään sitä minkä vuoksi olen aikoinaan alan valinnut. Tuskinpa kukaan opiskelee konservaattoriksi päästäkseen kommentoimaan kohdepoistojen imutehoa ja seuraamaan museotilojen lämmön ja kosteuden vaihteluja tietokoneohjelman avulla. Suuri osa ajasta kuluu tietokoneella myös sähköpostin ja kokoelmanhallintaohjelman parissa.

Maalausten kanssa olen päässyt tekemisiin vain tarkastaessani näyttelyihin tulevia teoksia. Jokainen näyttelyyn tuleva tai lainaan pyydetty teos kuvataan ja tarkastetaan ja kunto kirjataan. Tämä kaikki on kuitenkin välttämätöntä ja oleellinen osa työtä, jossa pyritään ennalta ehkäisemään teosten vaurioituminen ja pysäyttämään tai ainakin hidastamaan niiden ikääntymistä. Säilymisen kannalta tärkeintä ovat tasaiset ilmasto-olosuhteet, teoksille sopiva valaistus sekä oikeanlainen käsittely. Kun nämä asiat ovat kunnossa, varsinaisten konservointitoimenpiteiden tarve vähenee ja teokset pysyvät näyttelykuntoisina pelkästään ns. huoltotoimenpiteillä.

Vaikka teosten kunnossa pysymiseen pystytäänkin paljon vaikuttamaan ennalta ehkäisevällä työllä, on silti edelleen ja jatkossakin tulee aina olemaan niitäkin maalauksia, jotka kaipaavat puhdistusta ja maalinkiinnitystä - mahdollisesti myös pientä restaurointia. Toiveikkaana olen jo hankkinut maalaustelineen, pienet näädänkarvasiveltimet ja värit.

Riitta Fager
Konservaattori