Serlachius museot

Käykää rohkeasti
pidemmälle

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Serlachius-museot ovat avoinna kesällä 1.6.–31.8. joka päivä 10–18, talviaikaan 1.9.–31.5. ti–su 11–18.

Sulje

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Avoinna:
talviaikaan 1.9.–31.5. ti-su klo 11–18
kesäaikaan 1.6.–31.8. joka päivä klo 10–18


Käykää rohkeasti
pidemmälle

Perjantai 22. Toukokuuta 2015

Elämäniloa ja erotiikkaa

Huhtikuussa Serlachius-residenssissä työskennellyt Visavuoren museonjohtaja Pälvi Myllylä löysi arkistostamme aarteen.

Oletteko koskaan ajatelleet, miltä oikeasti tuntuisi saada käsiinsä ihmisten katseilta jo vuosikymmeniä piilossa uinuneen aarteen? Tutkijan työ on siitä hauskaa, että aarteiden löytäminen kuuluu normaaliin työnkuvaan. Tosin yleensä on kyse yhdestä työstä, kirjeestä tai luonnoksesta, joka avaa näkemään tutun asian uudella tavalla. Harvoin, jos koskaan, kyse on tuhansia yksiköitä kattavasta kokoelmasta.

Serlachius-museoiden kokoelmiin jo 1930-luvulla luovutettu Olga ja Eric O. W. Ehrströmin testamenttikokoelma on tällainen aarre. Testamenttikokoelma kattaa noin 3 500 nimikettä. Suurin osa on aineistoa, joka ei koskaan ole ollut esillä yleisölle eikä myöskään tutkijoiden käytettävissä. Nyt museon valtavan ponnistuksen jälkeen kokoelma on luetteloitu, ja se voidaan luovuttaa tutkijoiden käyttöön. 3 500 työtä, ennennäkemätöntä materiaalia!

Ei ainoastaan määrä, vaan myös aineiston monipuolisuus hämmästyttää: maalauksia, taidegrafiikkaa, käyttögrafiikkaa, kuvitustöitä, korusuunnitelmia, koruja, taideteollisuusesineitä, arkkitehtuuria, lasimaalauksia, muotipiirroksia, ruokapakinoita…

Miten voi olla mahdollista, että Ehrströmit ovat jääneet niin marginaaliseen asemaan Suomen taidehistoriassa? Oliko Eric O. W. Ehrströmin monipuolisuus este sille, että hänestä olisi tullut yksi maamme tunnetuimmista taiteilijoista? Entä jos hän olisi keskittynyt yksinomaan taidegrafiikkaan, missä hän oli väripuupiirrosten hienostunut taitaja? Tai jos hän olisi suunnannut kaiken intohimonsa korujen ja taideteollisten pienesineiden tekemiseen?

Olga ja Eric O. W. Ehrström näyttäytyvät ajankuvauksissa ja muistelmissa pidettynä pariskuntana, jonka vierailuja odotettiin ja jonka kotona sai aina vieraanvaraisen vastaanoton. Pariskunta oli erikoinen ilmestys: Eric oli iloinen, hersyvä, puhelias ja varsin lihava, kun taas Olga oli siro, kaunis ja hiljainen. Molempien ansiot taiteen saralla tunnustettiin – Olga oli lupaava muotokuvamaalari ja Eric taas, kuten sanottua, pystyi mihin vain, mutta silti suurimman vaikutuksen aikalaisiin tekivät Ehrströmit itse henkilöinä.

Olgan ja Ericin rakkaussuhde oli alusta asti hyvin intohimoinen ja se heijastui erityisesti Ericin taiteeseen. Koru- ja pienesinesuunnitelmat ovat täynnä aikakauden tyylin mukaisia eroottisia kuvauksia. Omalla työpaikallani Visavuoren museossa on yksi erityisen hieno Eric O. W. Ehrströmin emalilaatta. Visavuoren ateljeen talvipuutarhan seinään upotetussa laatassa siivekäs hirviölintu on sulkenut alastoman naisen intohimoiseen syleilyyn.

Alkuperäiset suunnitelmat emalilaattaan löytyivät testamenttikokoelman uumenista, ja jo yksistään tämä löytö olisi tehnyt ajastani Serlachius-residenssissä olemisen arvoisen. Mutta mitä kaikkea muutakin löysin…

Pälvi Myllylä
Visavuoren museonjohtaja


Tiistai 28. Huhtikuuta 2015

Mäntän kuulumia

Serlachius-residenssissä vierailevat taiteilijat Simo ja Tuike Alitalo pohtivat Mäntän äänimaisemia.

Olimme huhtikuun taiteilijoina Mäntän Serlachius-residenssissä. Tavoitteemme oli kuunnella ja tutkia paikallisia kuulumia ja niiden muutoksia. Haaveena oli myös taltioida Mäntän kevättä. Olemme useana keväänä taltioineet kevään ääniä eri paikkakunnilla.

Nyt huhtikuu oli poikkeuksellisen kylmä, sateinen ja tuulinen. Tuulessa on vaikea äänittää. Se saa mikrofonit paukkumaan ja peittää alleen muut äänet. Kevään äänityksiä ei siten tullut niin paljoa kuin toivoimme.

Kuuntelukävelyt ovat eräs työtapamme: kutsumme paikallisia asukkaita kanssamme kävelemään ja kuuntelemaan kotipaikkansa ääniä. Loppukeskusteluissa jaamme ajatuksia kuulemastamme ja pohdimme selityksiä äänille joita olemme kuulleet. Mäntän kolmeen kävelyyn huhtikuussa osallistui 25 henkeä

Odotimme mielenkiinnolla Mäntän keskustan kävelyä. Keskusteluissa oli jo ilmennyt, että tehtaan suhina ja ulina ärsyttävät asukkaita. Keskustakävelylle ei kuitenkaan tullut kuin kaksi osanottajaa. Hekin olivat epäileviä sen suhteen, mitä me tulemme kuulemaan. No, tehdastahan me saimme aika paljon kuunnella. Mutta olimme löytäneet kävelyreitille myös kohtia, jonne tehdas ei kuulu.

Mänttäläisten ja tehtaan äänien ristiriita kiinnostaa meitä. Kaikki kuulumat eivät ole linnunlaulua, vaan arjessa on monenlaisia ääniä. Kuuntelimme itsekin tehdasta huhtikuun aikana, olihan työhuoneemme aivan sen naapurissa.

Tehtaan äänet ja niiden voimakkuus vaihtelevat. Usein aamuisin se on paljon hiljaisempi kuin iltapäivisin, ja viikonloppuina sekä iltaisin, kun muut äänet hiljenevät, sen osuus kuulumissa korostuu.

Meille kerrottiin, että toisinaan tehdas tai sen viereinen Mäntän Energia pitävät ääntä, joka suorastaan sattuu korviin. Tällaiseen meluun ei kai kenenkään tarvitse alistua? Asukkaille pitäisi ainakin kertoa, mistä melu johtuu, ja tällaisista äänipiikeistä voisi myös varoittaa etukäteen.

Suhinaa ja ulinaa synnyttävät erityisesti pari poistoaukkoa tehtaan katolla – melutaso laskee huomattavasti kun ne ovat hiljaa. Miksei näitä paria putkea ole eristetty, miksi katolle ei ole laitettu melusuojia? Meluhaitat vähenisivät, jos ääni ei kantautuisi järvelle vaan nousisi ylöspäin.

Oma suosikkimme Mäntän äänilähteistä on kirkko ja sen kellot. Kirkonkelloja soitetaan kuitenkin hyvin varovaisesti. Oma kotikirkkomme Turun Martissa esimerkiksi aloittaa jumalanpalveluksen soitot jo tuntia ennen messua, ja ehtookelloja soitetaan paitsi lauantaisin, myös keskiviikkoisin. Mäntässä ehtookelloja soitetaan varovaisesti, hiljaisemmilla kelloilla, ja kellotornin luukkuja raotetaan vain vähän.

Huhtikuun sateisina ja tuulisina päivinä olemme opiskelleet Göstan paviljongin akustiikkaa ja kuulumia. Paviljongissa on ilo kuljeskella ja kuunnella sen pehmeää ja lämmintä sointia. Museoissa käytetään usein sisustuksessa kiveä ja muita kovia, kaikuisia materiaaleja. Tyhjässä tilassa ne ehkä toimivat, mutta kun yleisö tulee paikalle (ja vielä bussillinen kerrallaan), syntyy hälyä ja hälinää. Paviljongissa sen sijaan on paljon puuta eikä lainkaan paralleeleja seiniä tai suoria kulmia – näin syntyy rauhallinen tunnelma. Jokainen suomalainen tietänee, miten kaunis on suuren hirsitalon akustiikka. Göstan paviljonki ei jää tästä paljoa jälkeen.

Huoliteltu äänimaailma jatkuu myös talon ulkopuolelle. Kaikissa nykyaikaisissa rakennuksissa on ilmanvaihtolaitteet jotka hurisevat, pörisevät ja usein myös rämisevät. Paviljongin laitteet hurisevat nekin, mutta ne on keskitetty takapihalle niin, ettei hurina ensimmäisenä tervehdi tulijaa. Göstan etupihalla kuuluva pörinä lähtee vanhan kartanon ilmastoinnista. Tosin sitäkin kannattaa pysähtyä kuuntelemaan, laitehan lähes laulaa, tosin kuin astmaattinen tenori.

Paviljongin järvenpuoleisessa päädyssä on raittiinilman sisäänotto. Laitteet on kuitenkin asennettu niin, että rantapolulle hädin tuskin kuulee niitä. Suunnittelija on tullut ajatelleeksi, että mikäli hurina kohdistuisi järvelle, se saattaisi vettä pitkin kuulua kilometrien päähän. Suuntaamalla laitteet ylhäältä alas on äänen vuotaminen estetty. Miksei tällaista laitteiden suuntaamista tehdä myös tehtaan katolla oleville poistoaukoille?

Suunnittelulla voidaan vaikuttaa kuulumiin, mutta harvoin niin kuitenkaan tehdään. Paviljongissa on akustiikkaa ajateltu yhtä kunnianhimoisesti kuin ulkonäköä.

Mäntän kuulumia voi kuunnella Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -verkkosivustolla olevasta kuuntelukartasta: http://kartta.aanimaisemat.fi,  ja Kuulumia-taideprojektin etenemistä voi seurata sivulla http://kuulumia.org .

Simo Alitalo ja Tuike Alitalo
Taiteilijat


Tiistai 31. Maaliskuuta 2015

Luomisen iloa lapsista senioreihin

Assistentti Elina Linkopuu kertoo tekemisen äänistä ja onnistumisen riemusta.

Serlachius-museoissa on kuulunut viime aikoina erityisen paljon innokkaiden koululaisten puheensorinaa, kun Pirkanmaan palkintorahoilla on tuotu linja-autoilla pirkanmaalaisia koululaisia tutustumaan museoihimme. Olemme saaneet vieraaksi monia muita kouluryhmiä ja varauskalenterin mukaan lisää ryhmiä on tulossa vierailulle museoihin.

Taidemuseo Göstassa koululaiset ovat pohtineet opastuksillani sekä työpajoissani Malli ja hullu kuvailija -näyttelyn mukaisesti miltä tuntuisi olla mallina taideteoksessa. Olemme yhdessä miettineet, mikä on saattanut olla Hugo Simbergin Veljekset-maalauksen mallien lempiruoka, kenties spagetti vai kalakeitto? Tai mikä on ollut veljesten haaveammatti, onko heistä tullut lääkäreitä, kirjastovirkailijoita vai taiteilijoita? Emme tunne veljesten henkilöhistoriaa, mutta onneksi myös taiteen katsomisessa saa käyttää luovuutta.

Itselleni parhaita hetkiä ovat olleet ne tilanteet, joissa kertomistani asioista on syntynyt hauskoja keskusteluhetkiä vieraiden kanssa. Olemme miettineet koululaisten kanssa Ville Lenkkerin valokuvien innoittamina, miksi palomiehet ovat tauolla, vaikka talo palaa taustalla? Huomaamatta museovierailuissa on yhdistynyt sanataide ja kuvataide saumattomasti toisiinsa.

Työssäni oppaana ja työpajojen ohjaajana rohkaisen omakohtaiseen taiteen tulkitsemiseen ja tekemiseen. Työpajat saatetaan mieltää vain koululaisille kohdistuvaksi toiminnaksi, mutta kuluvan talven aikana pidin myös senioreille veistostyöpajoja. Veistosten teon yhteydessä todettiin, että ohjattu omin käsin yhdessä tekeminen antaa mahdollisuuden kokeilla uusia asioita, joita ei välttämättä arkielämässä muuten tulisi tehneeksi.

Työpajoissa kuulemalleni ”En mä osaa. Mä oon niin….” -vakiolauseelle sanon yleensä vasta-argumentiksi: ”Nykytaiteessa on vähän sääntöjä ja pakkoja. Kannattaa kokeilla. Voitte yllättyä positiivisesti.” Lopputulokset ovat tekijänsä näköisiä – yhtä arvokkaita kaikki. Kenties pienen rohkaisun jälkeen kukin löytää itselleen uuden mieluisan toimintamuodon.

Gustaf-museon tutun paperipajan rinnalle on tullut uuden museorakennuksen myötä taidemuseolle oma työpajoihin ja erilaisiin tilanteisiin tarkoitettu pedatila, jonka ikkunoista avautuu upea maisema Göstan puistoon ja puuarkkitehtuuriin. Istuin kerran pedassa lumoutuneena, melkein unohtaen työt, katselemassa syysauringon nousun heijastuksia vastapäiseltä ikkunaseinältä. Näky oli huikea, kuin parhaasta impressionistisesta maalauksesta.

Syksyllä tutustutin opettajan pyynnöstä valinnaisen kotitalouden oppilaita Göstan arkkitehtuuriin, ja he valmistivat koulussa käynnin aikana nousseista havainnoista piparkakkutaloja. Joulun alla pedatila muuntautui piparkakkuarkkitehtuurin näyttelysaliksi. Tämän lisäksi tilaa on jo käytetty mm. kokouksissa, Käsityökoulu Näpsän kirjontapajana ja perhepäivien ohjelmissa.

Edellisen perhepäivän viuhkatyöpajassa oli tekijöitä niin paljon, että tuoleja ei riittänyt kaikille osallistujille. Viuhkojen valmistamisen ohjaamisessa aika vilahti ohitse nopeasti ja pian huomasin olevani siivouspuuhissa. Aikaisemmin taidemuseo Göstassa ei ollut omaa työpajatilaa, vaan pedagoginen toiminta keskittyi lähinnä näyttelysaleihin. Tulevaisuudessa taide jalkautuu entistä enemmän museon näyttelysaleista konkreettiseksi tekemiseksi pedatilassa, joka täyttyy kaiken ikäisten tekemisten äänillä ja onnistumisen riemulla.

Elina Linkopuu
Assistentti, opas


Torstai 26. Maaliskuuta 2015

Selfiekeppien museokesää odotellessa

Suunnittelija Tarja Haikara on huolissaan museoiden someseikkailuista.

Maailma on muuttunut merkilliseksi. Ihminen kokee olevansa näkymätön ja mitätön ellei siitä ole jotakin katu-uskottavaa todistetta. Nykyihmisen pitää todistaa sivistyneisyytensä, matkustaneisuutensa tai vain olemassaolonsa kertomalla siitä sosiaalisessa mediassa, somessa. Ja mieluusti tämä Kilroy was here pitää saada näkyviin ennen muita lähipiirin ihmisiä.  Tähän riittää bittisisältö eikä sentään tarvitse kaivertaa sitä vaikkapa museon vessan tai näyttelysalin seinään.

Museonkin pitää olla somessa. Tekijänoikeuksia käsitelleen luennon aikana tunnetun gallerian lakiasiaintuntijakin sanoi ilmapiirin olevan sellainen, että museokaan ei ole mitään ilman some-näkyvyyttä. Onko siis niin, että jos museo ei näy somessa, kukaan ei ole käynyt siellä tai sen näyttelyt eivät ole niin kiinnostavia, että niistä viitsittäisiin raportoida?

Kuvilla voi toki raportoida monella tapaa: vaikkapa selfie museorakennuksen julkisivua tai pihamaisemaa vasten. Mutta se ei riitä. Nykyisin suorastaan vaaditaan myös lupaa kuvata museossa esillä olevia teoksia, selfiellä tai ilman. Joissakin museoissa tämä on sallittua – niin sanotusti omaan käyttöön. Tekijänoikeusjärjestöjen mukaan oma käyttö tarkoittaa muutamaa kuvaa ”yksityiseen käyttöön”, käytännössä siis korkeintaan viittä kuvaa. Taideteosta esittävän kuvan julkaiseminen somessa tai missään muuallakaan ei kuitenkaan kuulu yksityisen käytön piiriin. Ei, vaikka väittäisi mustaa valkoiseksi. Viidakossako tässä siis eletään?

Siltä se vaikuttaa. Useimmissa some-alustoissa, vaikkapa facessa, lukee pienellä präntillä, että heidän alustallaan julkaistujen kuvien kaikki oikeudet siirtyvät heille. Museoidenkin olisi hyvä muistaa tämä omissa some-päivityksissään. Tekijänoikeusasiat eivät ehkä hetkauta satunnaista matkailijaa, eivätkä välttämättä aina taiteilijaakaan – jossain vaiheessa uraa saattaa olla jopa niin, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Pitäisi kuitenkin hetkauttaa. Tekijänoikeuksilla on taiteilijan kuoleman jälkeenkin 70 vuoden suoja-aika.

Julkiselle paikalle pysyvästi asetetun veistoksen saa kuvata ja kuvan julkaistakin tietyin ehdoin. Muiden taideteosten kuvien julkaisemiseen tarvitaan kuvataiteilijan tai teoksen oikeudet omistavan tahon lupa. Muussa tapauksessa rikotaan lakia. Eikä tämä tarkoita viidakon lakia.

Tarja Haikara
Suunnittelija


Maanantai 16. Maaliskuuta 2015

Mänttä as a Stimulation

Mayumi Niiranen-Hisatomi likes Hannes Autere and is eagerly planning her new works.

I have been in Serlachius residency for about two weeks now and there are still two more weeks I am staying here. Before coming to Mänttä from my current home town Kajaani I was a little worried whether I would be fascinated by the surrounding environment of the residency in Mänttä or not. Because anyway I live in Finland and I got used seeing Finnish scenery. I always need some kind of change or stimulation when I make my works in a short time.

But here immediately I felt an irresistible impulse to create works by looking and visiting the museums, especially the manor-house at Gösta. There I found a lot of artworks made by Hannes Autere. The reliefs and sculptures made by him are out- and inside of the museum and have been kept in all kinds of condition. Wood is soaked by raindrops and tanned by the sun. Let's say they are getting damaged time after time, but at the same time, as time goes by, they get their own colors and histories little by little together with the roof and walls of the museum.

I started to fantasize about all these histories of the color changes of the artworks and building. And I also wondered how the artist Hannes would have felt if he would have gotten to know that someday a Japanese artist, who has a Finnish surname, would have visited here and stared his works for a month. This area represents the past, the present and the future of the things existing and having existed around the museums – and also the people around as well the Serlachius family respectively.

To me, at the beginning, this artist-in-residence was about having a break from my other project in Kajaani and concentrating on creating my own Family Tree II – a series of paintings – as well as learning about the system of the museums. But now, I started to consider that working with communities and other artists can be also one of the ways to make my works. People of the museums as well as the local people of Mänttä are very friendly, helpful and hard workers. So the experience of my stay in Mänttä gives me a lot of possibilities to experience things of which I did not really take attention before.

For example, I am now looking forward to create one new work. The idea for that I got when I watched the daily shown documentary about the construction project of the pavilion. It is a nice surprise for me to make a new work in a form I haven't used before. Let´s see what I have to present when we have the exhibition at the end of my stay.

Mayumi Niiranen-Hisatomi
Artist