Serlachius museot

Käykää rohkeasti
pidemmälle

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Serlachius-museot ovat avoinna kesällä 1.6.–31.8. joka päivä 10–18, talviaikaan 1.9.–31.5. ti–su 11–18.

Sulje

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Avoinna:
talviaikaan 1.9.–31.5. ti-su klo 11–18
kesäaikaan 1.6.–31.8. joka päivä klo 10–18


Käykää rohkeasti
pidemmälle

Tiistai 24. Marraskuuta 2015

Taidetta virvoitusjuomalla

Assistentti Elina Linkopuu ohjaa grafiikan tekemistä kolajuoman avulla.

Loppukesän odotetuin hetki oli, kun pitkään tilauksessa ollut grafiikanprässi saapui taidemuseo Göstaan. Viimeinkin sain laittaa paperit veteen odottamaan vedostamista, kertakäyttöhansikkaat käteen, valmistella alumiinilevyt ja avata metallisen, pyöreän painoväripurkin. Työpajatilaan levisi vaimea painovärin, kolan ja öljyn sekainen tuoksu.

Taidegrafiikan, lähinnä syväpainomenetelmien, tekeminen on minulle entuudestaan tuttua, mutta ensimmäistä kertaa sain käyttää aivan upouusia välineitä ja opetella uutta menetelmää. Syksyn aikana pedatiimissä olemme harjoitelleet sekä kehittäneet Göstan uutta taidekasvatuksellista Kolalla grafiikkaa -työpajaa. Valitsimme grafiikan työpajan teemaksi, koska se sopii moniin tilanteisiin sekä eri-ikäisille tekijöille.

Työpajan perusajatuksena on ollut käyttää ja altistua kemikaaleille mahdollisimman vähän, siksi perinteinen etsaus syövyttävine aineineen suljettiin pois heti alussa. Isojen, painavien valotuskoneiden hankkiminenkaan ei tuntunut käytännölliseltä vaihtoehdolta. Pyysimme taidekasvatuksellisesti suuntautunutta taidegraafikko Tom Linkopuuta kehittämään Serlachius-museoille sopivan grafiikan työpajan. Syksyn aikana hän kävikin museolla opettamassa kehittämänsä ainutlaatuisen grafiikan tekniikan.

Uusi tekniikka perustuu litografiaan, jota on perinteisesti totuttu tekemään painavilla kivilaatoilla ja erityisellä litografia-prässillä. Kivilitografian tekeminen vaatii jonkin verran jopa fyysistä ponnistelua. Menetelmä oli käytössä suomalaisissa kirjapainoissa noin 1900-luvun puoliväliin asti, kunnes uusi offset-painomenetelmä valtasi painoalan. En ole kokeillut kivilitografian tekemistä, sillä koulutusta ja tarvittavia välineitä on vaikea löytää tekniikan harvinaisuuden vuoksi. Göstan työpajan uusi litografiatekniikka perustuu painotalosta käytöstä poistettujen offset-levyjen, rasvaliitujen ja virvoitusjuoman yhteisvaikutukseen.

Grafiikan tekeminen on mielestäni kuin tutkimusmatka, jonka lopputulos saattaa olla yllätyksellinen. Epävarmuus on osa luovaa työskentelyä. Ajatuksia on myös herättänyt miten erilaiset aineet reagoivat keskenään, mitä kemiallisia tai fysiologisia asioita tapahtuu painolaatalle, entäpä vedostuksen aikana? Grafiikassa tarvitaan myös visuaalista hahmotuskykyä, sillä painolaatalla oleva kuva prässäytyy paperille peilikuvaksi. Kolalitografia-työskentelyn ohessa on tullut väistämättä pohdittua virvoitusjuoman vaikutusta terveyteen. Odotan mielenkiinnolla vierailijoiden reaktioita, kun he huomaavat kolajuoman vaikutuksen alumiiniin.

Ensimmäisen kerran ohjasin grafiikan tekemistä syksyn perhepäivässä, kun kävijät loivat kalliomaalausaiheisia monotypioita. Kukin seurue sai tehdä monotypiavedoksen, koska esihistoriallisena aikana kalliomaalausten maalaaminen oli todennäköisesti yhteisöllisesti tärkeä hetki. Monotypia poikkeaa muista grafiikan menetelmistä siten, että painolaatasta on mahdollista ottaa vain yksi vedos, kun yleensä grafiikan tyypillinen ominaisuus on sarjallisuus. Kolalitografia-työpajassa osallistujien on tarkoitus kokeilla pienten sarjojen vedostusta. Minulla on myös orastavia ideoita, mitä muita grafiikan tekniikoita kuin monotypiaa ja kolalitografiaa työpajoissa voitaisiin toteuttaa. Ennen uusien ajatusten toteuttamista keskityn kolalitografiaan ja ensimmäisten Kolalla grafiikkaa -työpajojen pitämiseen Göstalla.

Elina Linkopuu
assistentti, opas
pedagogiikka

 


Maanantai 19. Lokakuuta 2015

Mänttäläinen maailmanvalloitus

Kokoelmapäällikkö Tarja Talvitie kertoo työnsä kansainvälisistä ulottuvuuksista.

Suomi kansainvälistyy väkisinkin, kun maahanmuuttajat parhaillaan levittäytyvät maahamme etelästä ja pohjoisesta käsin. Asiasta pidetään melua turuilla ja toreilla, ollaan puolesta tai vastaan. Sanomisen vapaus on syytä säilyttää, mutta vaikuttamisen mahdollisuudet ovat minimissä, kun kansainvaellus on täydellä höyryllä vyörymässä yli Euroopan.

Museoalan kannalta katsottuna kansainvälisyys on pelkästään tavoiteltava asiantila, se julistettiin tämän vuoden trendiksi jo ennen viime kuukausina kuumentunutta maahanmuuttokeskustelua. Kansainvälisyyttä mitä kannatettavimmassa muodossa toteuttaa Serlachius-museoiden rajoja rikkova ja miksei myös kansallisia rajoja ylittävä ohjelmisto. Saksalaisen, nykytaiteen ykkösketjuun lukeutuvan Anselm Kieferin suurnäyttely Serlachius-museo Göstassa on jo ehtinyt kirvoittaa ylistäviä arvioita niin taiteen ammattilaisilta, kuluttajilta kuin kriitikoiltakin. Kotimaisten taideturistien ohella saadaan toivottavasti nähdä myös eurooppalainen kansainvaellus Mäntän paviljonkiin.

Mänttäläinen maailmanvalloitus ei ole luonteeltaan aggressiivista, joskin maine on viime aikoina levinnyt yllättävää vauhtia. Palkintoja ja kunniamainintoja on tullut ropisten. Kiitokset koskevat niin museoarkkitehtuuria, näyttelykonseptia kuin yleisötyötäkin. Kokoelmia on myös syytä kiittää, vaikka niitä ei aina erikseen mainita. Kiitos saattaakin tulla toisessa muodossa, tieto- tai teoslainapyyntöinä ja yhteistyötarjouksina tutkimushankkeissa.

Aiemmin etupäässä museoväki tiesi Mäntän kokoelmat, nykyään kuuluu jokaisen aikaansa seuraavan olla valveilla: sisä-Suomessa, reilun parin tunnin ajomatkan päässä pääkaupunkiseudun houkutuksista, on seitsemänkymmenen vuoden ajan ollut nähtävänä Serlachius-suvun keräämää taidetta, kultakauden helmiä ja vanhan taiteen mestariteoksia. Gösta Serlachiuksen jalanjälkiä seuraten kokoelma-aarteita on aika ajoin esitelty myös Mäntän ulkopuolella, Euroopan suurissa museoissa ja aina Amerikassa asti. Taidevienti on kiihtynyt sitä mukaa kuin taidemuseon toiminta on laajentunut, kokoelmat kasvaneet ja näkyvyys lisääntynyt.

Syksyn 2015 aikana Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmateoksia nähdään kotimaisten kohteiden lisäksi esimerkiksi Århusissa, Tanskassa, Ruotsin Tukholmassa ja Göteborgissa, Espanjan Madridissa ja Saksan Düsseldorfissa, sekä Düsseldorfista kivenheiton päässä Hammin kaupungissa, jossa Gustav-Lübcke-Museumiin on koottu kokonainen näyttely taidesäätiön maalauksista. Taidemuseon nuorekkaasta nykytaiteen kokoelmasta viedään teoksia kuluvana syksynä myös Atlantin toiselle puolen, missä Eija-Liisa Ahtilalla on näyttely Buffalon Albright Knox Art Galleryssa. Ahtila, jos kuka, täyttää kansainvälisen vientituotteen mittapuun.

Kokoelman sisältötyötä tekevä löytää niinikään valaisevia esimerkkejä suosituimpien taideteostemme maailmanmatkailusta reilun sadan vuoden ajalta. Akseli Gallen-Kallelan juhlavuoden merkeissä kannattaa nostaa esiin reilun 180 työn joukosta eräs tunnetuimmista Gallen-Kallelan kokoelmateoksista, säveltäjä Gustav Mahlerin muotokuva, joka on juuri lähdössä Kansallismuseon Jean Sibelius -näyttelyyn Helsinkiin. Gösta Serlachius osti Mahlerin muotokuvan taiteilijan pojalta Jorma Gallen-Kallelalta vuonna 1937. Sitä ennen maalaus oli jo ehtinyt nähdä maailmaa muun muassa taiteilijan matkassa Amerikassa, Chicagossa ja San Franciscon The Panama Pacific International -näyttelyssä. Teoksen tiedetään olleen esillä ainakin Edvard Munchin ja Gallen-Kallelan yhteisnäyttelyssä Prahassa vuonna 1910 sekä Venetsia XI biennaalissa 1915. Taidesäätiön kokoelmateoksena se on vieraillut useita kertoja Tukholmassa, kahteen otteeseen Budapestissa ja Pariisissa – viimeksi Musée d’Orsay’ssa, sekä Wienin teatterimuseossa.

Kun itse aloitin työni Serlachius-museoiden kokoelmapäällikkönä noin vuosi sitten, tiesin osapuilleen, millaisen kokoelman sain luotsatakseni. Annoin itselleni aikaa vuoden päivät tutustua työsarkaani, ennen muuta sen kiehtovimpaan osaan, taidekokoelmaan. Täytyy myöntää, etten vieläkään tunne kokoelmaa kuin omia taskujani, yli 10 000 nimikkeen kokoelmaa en varmasti koskaan tule hallitsemaan senkaltaisella tarkkuudella. En ole toistaiseksi edes jokaista valioluokan teosta nähnyt – monet niistä ovat matkustelleet tiuhaan, jotkut ovat edelleen evakossa rakennustöiden jäljiltä, toiset jonottavat konservointiin vieraissa tiloissa.

Kokonaiskäsitys on kuitenkin jo olemassa. Tiedostan, että kaikki suuret odotukseni ovat reilusti ylittyneet. Kokoelmaamme kannattaa panostaa, se on kansallinen ylpeydenaihe, joka herättää myös kansainvälistä kiinnostusta. Tämä tietoisuus kantaa sellaisinakin päivinä, jolloin tuntee hukkuvansa haasteisiin ja rutiinitöiden viidakkoon.

Tarja Talvitie
Kokoelmapäällikkö


Perjantai 26. Kesäkuuta 2015

Tulkoon Guggenheim

Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen pohtii kantaansa mieliä kuohuttavaan museohankkeeseen.

Helsingin mahdollinen Guggenheim-museo herättää taas valtavasti keskustelua. Mielipiteet ovat sitä samaa kuin ne ovat jo pitkään olleet: jyrkästi vastaan tai jyrkästi puolesta. Guggenheim nähdään messiaanisena gamechangerina tai paholaisen keksintönä.

Oma kantani asiaan on horjunut. Kun hanke julkistettiin, olin intuitiivisen ehdottomasti puolesta. Sittemmin olen päättäväisesti halunnut kannattaa Guggenheimia, vaikka asia on käynyt koko ajan vaikeammaksi. Hankkeeseen liittyy niin paljon ongelmia ja sitä on ajettu eteenpäin välillä niin huolimattomasti, että on ollut todella vaikea pitää kannatuslippuja tanassa. Koko juttu on kyllästyttänyt, vähän tympinytkin. Ehkä on myös vaikea olla itsepintaisesti eri mieltä kuin niin monet viisaat mielipidevaikuttajat.

Guggenheim-säätiön arkkitehtuurikilpailu ratkesi hiljattain. Tutkittuani voittaneen ehdotuksen piirustuksia päätin taas aktiivisesti kannattaa hanketta. Miksi näin, kaikista ongelmista huolimatta?

Päämotiivinani on yksinkertaisesti uteliaisuus. Haluan nähdä, millainen museo Helsingin Guggenheimista tulisi. Haluan nähdä, millaisia paikallista ja globaalia taidetta yhdistäviä näyttelyitä museo tuottaisi Helsingissä tai toisi sinne Guggenheimin muista museoista. Haluan nähdä, millaisia uusia tuulia Guggenheim toisi koko maan taidemuseotoimintaan. Haluan nähdä, toistuisiko Bilbao-ilmiö Helsingissä.

Guggenheimin yhteydessä puhutaan kaikkein eniten rahasta. Tähän keskusteluun puolestaan liittyy paitsi paljon ongelmia, myös ilmeisiä väärinkäsityksiä.

Ehkä eniten ihmisiä on ärsyttänyt lisenssimaksu. Ja voi, sen suhteen en ymmärrä lainkaan Guggenheim-säätiön rehellisyyttä. Jos menen McDonaldsiin, minulle ei hinnastossa ilmoiteta että hampurilainen maksaa neljä euroa ja globaalin kapitalistin brändi sen kyljessä yhden euron. Kyllä se brändin hinta on yleensä leivottu aina tavalla tai toisella tuotteen sisään, pitääkö asiaa tuolla lailla alleviivata?

Myös museon maksajasta kiistellään. Helsinkiläiset ja suomalaiset ovat kyselleet, miksi heidän pitäisi maksaa museo. On myös viitattu Serlachiuksen ja Amoksen esimerkkeihin, joissa yksityiset säätiöt ovat itse maksaneet tai maksamassa laajennushankkeensa.

Tässä ei mielestäni ole ymmärretty oikein projektin luonnetta. Jos Guggenheim maksaisi Helsingin museon itse, se ei olisi helsinkiläisten museo. Bilbaon toimiva esimerkki perustuu nimenomaan siihen, että museo on hallinnollisesti riittävän itsenäinen Amerikan Guggenheimista. Vain tätä kautta voidaan varmistaa, että museo toimii aidosti paitsi globaalisti, myös lokaalisti. Ja että se voisi myös esitellä suomalaista taidetta ja designiä ulkomailla.

Guggenheimilla on jotain, mitä Helsingillä ei ole. Tässä en puhu brändistä, vaan valtavan arvokkaasta kansainvälisestä taidekokoelmasta ja sen esittelyyn liittyvästä osaamisesta. Helsingistä taas löytyy suomalaisen taidekentän ymmärrystä ja tahtoa esitellä sitä. Minä en halua Helsinkiin Guggenheimia vaan Guggenheim Helsingin. Sitä ei voi omistaa ja hallinnoida Amerikasta käsin.

Oikeastaan en haluaisi nähdä Guggenheim Helsinkiä myöskään koko Suomen hankkeena. Valtion rahaa tarvitaan kipeämmin Helsingin ulkopuolella, ja helsinkiläisillä on oikein hyvin varaa rahoittaa museonsa. Kyse ei ole rahasta vaan poliittisesta tahdosta. Ja jos 140 miljoonaa tuntuu liian kovalta summalta, rakentakaa toki vähän halvempi museo. Mäntässä me osasimme tehdä oikein hyvän ja näyttävän uudisrakennuksen noin 25 miljoonalla.

Koska olen utelias, totean kaikkia kannustuslippujani heiluttaen: tulkoon Guggenheim. Jätän kuitenkin lauseesta huutomerkin pois. Ei Guggenheim valkeutta tuo, mutta uskon, että joitain mielenkiintoisia värivivahteita se lisäisi Helsingin ja miksei koko Suomenkin taidetarjontaan.

Pauli Sivonen
Johtaja, FT


Maanantai 22. Kesäkuuta 2015

Kohtaamisia kiireessä

Pääkuraattori Laura Kuurne pysähtyy kiireen keskellä nauttimaan työstään.

Seison maanantaiaamuna Mäntän klubin edessä. On syyskuun loppu 2014. Poskionteloissa tykyttää flunssa ja edessä on kiireinen viikko. Tammikuussa avautuvan Pohjoinen uusrokokoo -näyttelyn valmistelut ovat kuumimmillaan. Näyttelyyn lainataan teoksia ympäri Suomea ja kauempaakin, Tukholmasta ja Ranskasta asti, ja vaihdan teoksien omistajien kanssa kymmeniä sähköpostiviestejä päivittäin. Näyttelyjulkaisun deadline on viikon päästä, ja paperipinot kolmella kielellä odottavat työpöydällä oikolukua.

Seuraavana syksynä noin 70 Serlachiuksen kokoelmateosta on lähdössä Saksaan Hamm-nimiseen kaupunkiin näyttelylainaan, saksalainen kuraattori odottaa pikaisesti kommentteja teoslistoihin ja museon uusi kokoelmapäällikkö tarvitsee tietoa projektista. Lisäksi olen lupautunut auttamaan latvialaista valokuvaaja Inta Rukaa hänen kuvausprojektissaan Mäntässä. Nyt odotan häntä ja kuraattori Ville Lenkkeriä Klubin edessä. Flunssa tekee olon kärsimättömäksi, harmittaa että lupauduin avuksi.

Tapaan Intan ja rentoudun, hän nauraa kotoisasti kuin vanha tuttu. Istahdamme autoon ja pian kokoonnummekin jo Leenan sienipiiraan äärelle keskustelemaan. Inta haluaa tavata ja kuvata ihmisiä, joilla on karjalaiset sukujuuret. Leena on evakko ja kertoo meille nyt kokemuksistaan sairaanhoitajana kriisialueilla eri puolilla maailmaa. Uusrokokoo, Hamm ja flunssa häviävät mielestäni kun seuraan kunnioituksen vallassa Leenan tarinaa. Pitkän keskustelun jälkeen on aika ottaa kuvat. Pitelen viluisena sateenvarjoa Intan 60-luvun laatikkokameran päällä. Leena seisoo mökkinsä ovensuussa hymyillen ja näyttää ihan nuorelta tytöltä.

Viikon aikana kuljetan Intaa tapaamaan muutamia muitakin rouvia, jotka ovat syntyisin Karjalasta. Välillä vien nälkäisen taiteilijan kotiini ja tarjoan hänelle Kokkikartanon tomaattikeittoa. Inta ei puhu suomea eivätkä kaikki kuvattavat osaa englantia. Tärkein tehtäväni onkin ajaa autoa ja tulkata keskusteluja. Nuhjuiseen villapaitaan ja farkkuihin pukeutuneen Intan tuttavallinen ja maanläheinen olemus avaa kuitenkin yhteyksiä kielimuurinkin yli, ja sydämellinen valokuvaaja saa kuvattavansa helposti rentoutumaan. Kun istun Intan kanssa ensimmäistä kertaa kahdestaan autoon, huomaan pian puhuneeni omista karjalaisista sukujuuristani, mummosta, joka koki evakkomatkan kahdesti ja kuoli 90-vuotiaana edellisenä syksynä. Inta, yksi maansa tunnetuimmista valokuvataiteilijoista, työskentelee päivätyönään Ruotsin suurlähetystön siivoojana ja saavuttaa helposti ihmisten luottamuksen.

Intalle on tärkeää kohdata kuvattavansa. Viikon aikana kuulen tarinoita sodasta ja kaivatusta Karjalasta, ja samalla muistelen lämmöllä omaa mummoani. Välillä muut työt vaativat huomiota ja Ville toimii vuorostaan Intan apuna. Eräässä paikassa kuvat päätetään ottaa niin kauan kuin valoa riittää, ja keskustelu on tarkoitus hoitaa kuvauksen jälkeen. Kuvaus ei tahdo onnistua. Intan on vaikea löytää oikeanlaista paikkaa, jossa valo ja tausta olisivat hyvät eivätkä mallin silmät räpsähtäisi. Kun Inta saa lopulta kuvat otettua, meidän on lähdettävä, koska olen luvannut sinä päivänä viedä lapseni muskariin. Kaikkia meitä harmittaa: tärkeät tarinat jäävät kuulijatta.

Viikko on ohi nopeasti. Sähköpostit ja paperipinot selätetään, näyttelyt ja kirjat valmistuvat. Tulee talvi ja sen mukana saamme museolle näyttelysihteerin jakamaan työmäärää. Keväällä saan kuulla, että Inta on valinnut kuvansa, jotka haluaa esille kesällä avattavaan näyttelyyn. Viiden karjalaisrouvan kuviin halutaan lyhyet tekstit, jotka tiivistävät pienen osuuden heidän kertomuksistaan. Tekstit halutaan näkyviin seinälle valokuvien vierelle kuvattujen omalla käsialalla. Käyn tapaamassa Intan kuvaamia naisia ja vien heille paperia ja kyniä tekstien kirjoitusta varten. Myöhemmin ne heijastetaan ja kopioidaan näyttelytilan seinälle. Saan tilaisuuden keskustella kaikkien mallien kanssa. Vihdoin saan myös kuulla muskarin keskeyttämän evakkotarinan kunnolla loppuun asti. Liikutun hyvyydestä, jonka sodan kokeneiden tarinoista löydän.

Huhtikuun alussa kiire alkaa taas tuntua. Kesäksi valmistuu kaksi näyttelykirjaa ja tulevien vuosien näyttelyitä käynnistellään eri puolilla. Enkä ole kiireen kanssa suinkaan yksin – kaikilla museon osastoilla käy sutina. Puhelin soi. Intan mallien tekstien kirjoituksessa on ilmennyt ongelmia. Tussit ovat huonolaatuisia, ne ovat kuivahtaneet kesken kirjoitustyön. Haen Tokmannilta uusia tusseja ja toimitan ne rouville matkalla töistä kotiin.

Kesäkuu saapuu ja näyttely nousee pystyyn. Avajaisissa tapaan Intan. Halaamme ja kävelemme onnellisina käsikynkkää kuin vanha aviopari. Intan teokset näyttävät upeilta. Lämpö ja keskustelut ovat tuoneet kuviin syvyyttä. Kohtaamiset ovat olleet elämän mitassa katsottuna lyhyitä, mutta merkitykseltään suuria, ainakin Intalle ja minulle. Koen olevani etuoikeututtu kun olen saanut tutustua uusiin ihmisiin ja kuulla heidän tarinoitaan. On iso lahja saada kuulla toisen ihmisen elämästä. Ilahdun, kun huomaan, kuinka nämä tarinat ja kuvat löytävät avajaisyleisön joukosta ihailijansa. Saman ilon näin avajaisissa myös Intan kasvoilla. Loppuillasta Inta kirjoittaa Leenan sienipiirakan reseptin ylös. Sovimme, että Inta leipoo sitä minulle, kun tulen hänen vieraakseen Riikaan.  

Inta Rukan valokuvia on esillä Serlachius-museo Göstan näyttelyssä Kaukainen kosketus – Touching from a Distance 13.9.2015 asti.

Laura Kuurne
Pääkuraattori

 

 

 


Torstai 11. Kesäkuuta 2015

Ensimmäinen vuosi takana

Talousjohtaja Juha Roponen iloitsee Göstan paviljongin ensimmäisestä vuodesta ja kertoo säätiön taloudellisista kuulumisista.

Noin kaksi vuotta sitten kirjoitin Göstan paviljongista otsikolla Vuosi vielä ja vuosi sitten otsikolla Viiden vuoden projekti huipentuu.  Loistavien suunnittelijoiden ja rakentajien taidonnäyte on osoittautunut käytännössäkin toimivaksi. Mikä parasta, myös museovieraat ovat lähes poikkeuksetta olleet tyytyväisiä näkemäänsä ja kokemaansa.

Paviljongin valmistumisen jälkeen museoissamme on vieraillut lähes 120 000 kävijää, näistä Göstassa yli 80 000.

Paviljongin avajaiset olivat ainutlaatuinen tapahtuma. Yli 800 vierasta kansoitti museon, puiston ja Taavetinsaaren. Puistoon pystytetty suuri valkoinen teltta kattokruunuineen ja esiintymislavoineen otti loistavasti vastaan avajaisvieraat. Juhlan kuluessa kiinnitin huomiota siihen, että vastaan käveli poikkeuksetta hymyileviä ihmisiä.

Avajaisten lisäksi vuoteen on mahtunut monia erilaisia tapahtumia: uusien näyttelyiden avajaisia, konsertteja, Food Camp, luentoja, seniorikahvitteluja ym.

Pelkästään heinäkuussa Göstassa vieraili yli 25 000 kävijää, ja joinakin päivinä talon kapasiteetti oli äärimmillään niin sisätilojen kuin pysäköinninkin suhteen. Nämä vilkkaat päivät antoivat kuitenkin hyvää kokemusta tulevaisuutta varten, ja jo tulevana kesänä museokävijät tulevat huomaamaan muutoksia tapahtuneen. Ensimmäinen iso muutos tulee eteen jo Joenniemeen saavuttaessa: pysäköintialue laajentuu heinäkuun aikana noin 50 auton lisäalueella. Muita suurempia muutoksia on ainakin ravintolapalveluissa. Autereen tuvassa on mahdollisuus ruokailla, ja paikkamäärää on kasvatettu lisäämällä ulkona olevia asiakaspaikkoja. Edellä mainittujen lisäksi museovieraat tulevat huomaamaan joukon muitakin pieniä muutoksia. Muun muassa ulkoalueille on lisätty penkkejä ja opasteita.

Uusi talo on tuonut myös muutoksia, joita museovieras ei välttämättä huomaa tai tule ajatelleeksi. Serlachius-museoiden henkilöstökulut ovat nousseet vuodesta 2013 vuoteen 2015 peräti 54 prosenttia. Tällä hetkellä museo työllistää kokopäiväisesti 39 henkilöä ja lisäksi tunti- ja sesonkityöntekijöitä niin, että henkilötyövuosia kertyy jo yli 45. Näiden lisäksi työllistämme välillisesti noin 20 henkilöä kiinteistönhoito- ja ravintolapalveluissa. Kesän sesonkiaikana suoraan ja välillisesti työssä on yli 80 henkilöä. Museotoiminnan kokonaiskustannukset ovat kasvaneet kolmessa vuodessa (2013–2015) peräti 49 prosenttia. Edellä mainittujen lukujen lisäksi tulee vielä yli 20 miljoonan euron museoinvestointi. Tämä kaikki on tapahtunut yleishyödyllisesti taidesäätiön omilla varoilla.

Lopuksi haluaisin esittää suuret kiitokset museovieraille siitä, että olette näin runsaslukuisesti olleet todistamassa Göstan paviljongin ensimmäistä toimintavuotta. Toinen suuri kiitos menee projektin läpivieneelle suunnittelija- ja rakennusryhmälle. Olette tehneet loistavaa työtä, ja sen tulokset on nyt nähty myös käytännössä. Kolmas iso kiitos kuuluu omalle henkilökunnalle ja yhteistyökumppanien työntekijöille. Teidän kanssanne on ollut ja tulee olemaan ilo työskennellä!

Juha Roponen

Talousjohtaja