Serlachius museot

Käykää rohkeasti
pidemmälle

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Serlachius-museot ovat avoinna kesällä 1.6.–31.8. joka päivä 10–18, talviaikaan 1.9.–31.5. ti–su 11–18.

Sulje

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Avoinna:
talviaikaan 1.9.–31.5. ti-su klo 11–18
kesäaikaan 1.6.–31.8. joka päivä klo 10–18


Käykää rohkeasti
pidemmälle

Tiistai 28. Toukokuuta 2013

Hetkeen pysäytetyt hahmot puhuvat

Näyttelypäällikkö Tarja Väätänen pohtii Paperiperkeleen elämysmaailmaa.

Kun opiskelin lavastustaidetta Taideteollisessa korkeakoulussa 1980-luvun lopulla, elettiin turkkalaisen teatterin kuohuvaa aikaa. Esityksiin tavoiteltiin äärimmäisen voimakasta fyysistä läsnäoloa, ja tunteiden ääripäitä haettiin dieetein, valvomalla sekä rasittamalla kehoa muutenkin kaikin tavoin. Tälläisen näyttelijäporukan ohjaamiseen tarvittiin tietenkin kaiken osaavaa ohjaajaa. Hän hallitsi tunteiden myrskyssä horkassa vapisevan laumansa ja siinä sivussa hoiteli myös esityksen visuaalisen maailman. Lavastus oli epäoleellinen asia, ja usein esityksissä luotettiin tyhjän tilan estetiikkaan. Puvut valittiin porukalla teatterin varastosta tai kirpputoreilta.

Meitä nuoria lavastajanalkuja kehitys tietysti huoletti. Yhteistyötä teatterikorkeakoulun kanssa ei juurikaan ollut ja tuntui, että meitä ei kaivattu tai tarvittu. Lohdutukseksi haaveilimme, että saisimmepa mekin joskus tehdä teatteria ilman näyttelijöitä ja ohjaajia. Millaisia kuvien ja tilojen elämyksiä voisimme luoda, kun meillä ei olisi jatkuvia reunaehtoja ja käytännön vaatimuksia!

Lavastajien ja pukusuunnittelijoiden onneksi näitä kaiken osaavia ohjaajia ei ole kovin montaa. Turkkalaisen koulun käyneet ovat sittemmin hekin päätyneet osaksi teatterien työryhmiä. Niissä eri alojen osaajat tekevät omaa työtään, yhteistä päämäärää kohti pyrkien.

Lavastajien taitoja on oivallettu hyödyntää näyttelymaailman puolella. Kuvia, tiloja ja illuusioita voidaan tehdä myös ilman näyttelijöitä ja ohjaajia. Itse päädyin ensimmäisen kerran näyttelysuunnittelijaksi Tiedekeskus Heurekaan, rakentamaan visuaalista maailmaa noin kymmenen dinosaurusveistoksen ympärille. Oli mahtava kokemus rakentaa T-Rexille oma suomaisema ja toisaalle piilottaa puunrunkojen sekaan verisesti uhria raateleva velosiraptorlauma.

Hiljattain saimme käsiimme Teemu Keskisarjan kirjan Vihreän kullan kirous ja päätimme tehdä sen pohjalta näyttelyn Gustaf Adolf Serlachiuksen elämästä. Hurjan miehen tarina oli jo valmiiksi kuin teatteriesitys. Draamallisia käänteitä riitti vaikka muille jakaa. Ei ole ihme, että teoksen innoittamana syntyi rinnakkain teatterinomainen näyttely Mänttään ja teatteriesitys Helsinkiin, aluksi tekijöiden toisistaan mitään tietämättä.

Paperiperkele on ilmaisultaan lähellä teatteria, mutta oikeiden näyttelijöiden tilalla nähdään kolmisenkymmentä veistoshahmoa. Näyttelykävijä tutustuu G. A. Serlachiuksen elämäntarinaan kävellessään kuulokkeet päässä eri huoneisiin pysäytettyjen kohtausten läpi. Kun kävijä lähestyy ihmishahmoa, se alkaa puhua.

Teatterin erityisyys perustuu siihen, että näyttelijä on esityksessä elävänä läsnä. Paperiperkeleessä turvaudumme erilaiseen läsnäoloon. Keinomme ovat kuitenkin peräisin nekin teatterin maailmasta. Myös teatterissa katsojat siirretään osaksi esityksen luomaa todellisuutta paitsi näyttelijäntyön ja dramaturgin synnyttämän käsikirjoituksen, myös teatterin visualistien työn kautta. Lavastajat luovat näyttelijöiden ympärille maailman, pukusuunnittelijat vaikuttavat näyttelijöiden hahmoihin, samoin maskeeraajat ja kampaajat. Valo- ja äänisuunnittelijoilla on omat keinonsa tuottaa ja vahvistaa esitysten dramaturgiaa. Multimedia, animaatiot ja projisoinnit lisäävät mahdollisuuksien kirjoa. Koko sopan lankoja pitää käsissään ohjaaja.

Tuhansia tunteja vuodessa avoinna olevassa näyttelyssä olisi vaikea käyttää oikeita näyttelijöitä, vaikka kaikkia muita teatterin keinoja voimme hyödyntää. Paperiperkeleessä hahmojen monologit ja dialogit ovat etukäteen näyteltyjä, ne on tallennettu studiossa ammattinäyttelijöiden tulkitsemina. Luomamme hahmot puhuvat heidän ansiostaan oikeiden ihmisten kielellä ja tunteella.

Mutta voiko näyttelykävijälle puhuva veistos mitenkään pärjätä oikealle näyttelijälle? Pystyvätkö hetkeen pysäytetyt hahmot puhumaan ihmisenä ihmiselle? Toivotaan että näin käy. Se olisi paras palkinto työryhmällemme.

Parasta teatterissa ja teatterin ilmaisukeinoista ammentavissa näyttelyissä on erilaisten osaajien yhteistyö. Vahva elämys syntyy sekä kerronnallisista että visuaalisista elementeistä. Voima tulee koko työryhmästä.

Tarja Väätänen
Näyttelypäällikkö, lavastaja
 


Maanantai 6. Toukokuuta 2013

"Tehdään uusi ja parempi"

Museoiden johtaja Pauli Sivonen pohtii kehityksen tahtia.

Vuonna 1890 Mäntässä roihusi. Jonkun remmipyörän kihnutuksesta alkunsa saanut tulipalo poltti sateettomassa myrskysäässä G. A. Serlachiuksen puuhiomon ja paperitehtaan maan tasalle. Kun patruuna seuraavana päivänä keppiinsä nojaillen tutki vahinkoja, hänen kerrotaan tokaiseen legendaariset sanansa: ”Tehdään uusi ja parempi.”

Mäntässä alkoi lähes välittömästi kaikua vasaroiden ja isompien työkalujen pauke. Patruuna siirsi uutta kotiaankin varten varaamansa sokkelikivet tehdastyömalle. Pian oli saatu aikaan uudet tuotantolaitokset. Ja kyllä: ne olivat uudet ja paremmat. Puusta rakennetut tehdashallit olivat korvautuneet paloturvallisemmasta tiilestä rakennetuilla isommilla halleilla, joihin pian saatiin myös sähkövalaistus.

Nyt, 123 vuotta myöhemmin, Mäntässä kaikuu taas työkalujen ja -koneiden kalkatus. Serlachius rakentaa taas – tosin ei patruuna vaan taidesäätiö. Myös Serlachius-museot haluaa rakentaa molempiin osoitteisiinsa uutta ja parempaa.

Mäntän keskustassa sijaitseva Serlachius-museo Gustaf uusii perusnäyttelyään ja palvelutilojaan. Kolmen kilometrin päässä sijaitsevan Göstan viereen taas on kohonnut rakennustyömaa, joka lähes kuusinkertaistaa museon tilat. Uusi Gösta on Suomen tämän hetken suurin rakenteilla oleva museoinvestointi.

Oikeastaan tässä rakentamisen tilassa ei ole mitään poikkeavaa. Eihän siitä ole kuin kymmenen vuotta, kun Serlachius-yhtiön entinen pääkonttori kunnostettiin silloisena Suomen suurimpana museoinvestointina Serlachiuksen toiseksi museoksi. Sitä ennen Mäntän kuvataideviikot kunnosti Pekilosta oman näyttelytilansa reippaana talkoohankkeena.

Arkisemmin Mäntän kulttuurikohteet ovat jatkuvasti keskellä pienempiä rakennushankkeita. Kulttuurin kuluttamisen lait edellyttävät, että yleisölle on tarjota jatkuvasti jotain uutta. Niinpä Mäntän kaduilla tallaa aina keväisin joukko paikallisia hieman värikkäämmin pukeutunutta väkeä. He ovat taiteilijoita, jotka ovat tulleet rakentamaan ja ripustamaan teoksiaan Mäntän kesänäyttelyihin.

Kulttuurilaitoksilla on oltava aina tarjolla jotain uutta. Toimintaa on kehitettävä, uusia ilmiöitä nostettava esiin, jotain nokkelaa keksittävä. Tämä on osa nykyajan kiihkeää rytmiä. Pahinta on olla vanhanaikainen, passé. Retroilu on toki sallittua, kunhan historian pyörä on ehtinyt pyörähtää sen verran monta kierrosta, että vanha alkaa näyttää uudelleen houkuttelevalta.

Joskus mietin, voisiko kehityksen tahtia hieman hidastaa. Esimerkiksi Serlachius-museo Gustafin vanha perusnäyttely on nyt purettu uuden tieltä, vaikka olimme siihen itse yhä sekä visuaalisesti että sisällöllisesti tyytyväisiä ja vaikka Suomessa oli vielä miljoonia ihmisiä, jotka eivät olleet sitä nähneet.

Kun viime kesänä esittelin näyttelyä amerikkalaiselle kollegalle ja kerroin samalla, että se puretaan pian, hän suorastaan kauhistui ja sanoi että noin hyvää ja toimivaa näyttelyä ei saa purkaa. Jäin miettimään kollegani sanoja ja mietin niitä yhä. Näyttely on, kuten jo mainitsin, purettu. Suurin osa siitä on jo kaatopaikalla.

Miettimiseen ja pieneen pysähdykseen on syytä. Serlachius-museoiden kävijätutkimukset osoittavat, että kaikki kulttuurinkuluttajat eivät odota jatkuvasti uutta ja parempaa. Monet tulevat vuodesta toiseen Göstaan nähdäkseen Porilaisten marssin, Symposionin ja muita klassikoita sekä nauttiakseen Joenniemen kartanon tutuista, rakkaista puistomaisemista.

Siksi uutta rakentaessa on myös muistettava, ettei pura liikaa vanhaa. Nostalgiset ympäristöt ovat yksi Mäntän valttikorteista kulttuurimatkailun kilpailukartalla.

Mäntässä on paikkakuntana jotain vanhanaikaisen herraskaista. Suomalaiset kadehtivat usein ruotsalaisia ja muita eurooppalaisia näiden kuninkaallisista. Sellaisia lähimmäs me suomalaiset pääsemme nimenomaan Serlachiusten tapaisten kulttuurisukujen kohdalla – näihin tiivistyy samankaltaista hohtoa ja myyttistä arvovaltaa kuin naapureidemme kuninkaallisiin.

Teimmekö sitten ison virheen, kun aloimme uudistaa ja päästimme rakennusmiehet Joenniemen puistoon pystyttämään uutta melkein 6000 neliön lisätilaa taidemuseollemme? Uskon, että näin ei ole. Barcelonalaisten arkkitehtien Mara Partidan, Boris Bezanin ja Héctor Mendozan luoma uusi Gösta tulee piirustusten perusteella istumaan puistoon kuin se olisi siellä aina ollut. Lisäksi uudet tilat mahdollistavat paitsi aina uudet näyttelyt myös sen, että ne rakastetuimmat klassikkomme ovat aina yleisölle esillä.

Kulttuurimatkailusta elävä paikkakunta ei pysy ihmisten mielessä, jos se ei ole jatkuvasti tekemässä jotain uutta. Siksi on hyvä, että Mäntässä Serlachius uusii tilojaan ja kehittää näyttelyitään ja että Mäntän kuvataideviikot kutsuu joka vuosi uuden kuraattorin ja uudet taiteilijat täyttämään Pekilon töillään.

Samalla meidän on muistettava Mäntän historiallinen erityisluonne. Säilytetään, silloinkin kun tehdään sitä uutta ja parempaa.