Serlachius museot

Käykää rohkeasti
pidemmälle

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Serlachius-museot ovat avoinna kesällä 1.6.–31.8. joka päivä 10–18, talviaikaan 1.9.–31.5. ti–su 11–18.

Sulje

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Avoinna:
talviaikaan 1.9.–31.5. ti-su klo 11–18
kesäaikaan 1.6.–31.8. joka päivä klo 10–18


Käykää rohkeasti
pidemmälle

Maanantai 22. Kesäkuuta 2015

Kohtaamisia kiireessä

Pääkuraattori Laura Kuurne pysähtyy kiireen keskellä nauttimaan työstään.

Seison maanantaiaamuna Mäntän klubin edessä. On syyskuun loppu 2014. Poskionteloissa tykyttää flunssa ja edessä on kiireinen viikko. Tammikuussa avautuvan Pohjoinen uusrokokoo -näyttelyn valmistelut ovat kuumimmillaan. Näyttelyyn lainataan teoksia ympäri Suomea ja kauempaakin, Tukholmasta ja Ranskasta asti, ja vaihdan teoksien omistajien kanssa kymmeniä sähköpostiviestejä päivittäin. Näyttelyjulkaisun deadline on viikon päästä, ja paperipinot kolmella kielellä odottavat työpöydällä oikolukua.

Seuraavana syksynä noin 70 Serlachiuksen kokoelmateosta on lähdössä Saksaan Hamm-nimiseen kaupunkiin näyttelylainaan, saksalainen kuraattori odottaa pikaisesti kommentteja teoslistoihin ja museon uusi kokoelmapäällikkö tarvitsee tietoa projektista. Lisäksi olen lupautunut auttamaan latvialaista valokuvaaja Inta Rukaa hänen kuvausprojektissaan Mäntässä. Nyt odotan häntä ja kuraattori Ville Lenkkeriä Klubin edessä. Flunssa tekee olon kärsimättömäksi, harmittaa että lupauduin avuksi.

Tapaan Intan ja rentoudun, hän nauraa kotoisasti kuin vanha tuttu. Istahdamme autoon ja pian kokoonnummekin jo Leenan sienipiiraan äärelle keskustelemaan. Inta haluaa tavata ja kuvata ihmisiä, joilla on karjalaiset sukujuuret. Leena on evakko ja kertoo meille nyt kokemuksistaan sairaanhoitajana kriisialueilla eri puolilla maailmaa. Uusrokokoo, Hamm ja flunssa häviävät mielestäni kun seuraan kunnioituksen vallassa Leenan tarinaa. Pitkän keskustelun jälkeen on aika ottaa kuvat. Pitelen viluisena sateenvarjoa Intan 60-luvun laatikkokameran päällä. Leena seisoo mökkinsä ovensuussa hymyillen ja näyttää ihan nuorelta tytöltä.

Viikon aikana kuljetan Intaa tapaamaan muutamia muitakin rouvia, jotka ovat syntyisin Karjalasta. Välillä vien nälkäisen taiteilijan kotiini ja tarjoan hänelle Kokkikartanon tomaattikeittoa. Inta ei puhu suomea eivätkä kaikki kuvattavat osaa englantia. Tärkein tehtäväni onkin ajaa autoa ja tulkata keskusteluja. Nuhjuiseen villapaitaan ja farkkuihin pukeutuneen Intan tuttavallinen ja maanläheinen olemus avaa kuitenkin yhteyksiä kielimuurinkin yli, ja sydämellinen valokuvaaja saa kuvattavansa helposti rentoutumaan. Kun istun Intan kanssa ensimmäistä kertaa kahdestaan autoon, huomaan pian puhuneeni omista karjalaisista sukujuuristani, mummosta, joka koki evakkomatkan kahdesti ja kuoli 90-vuotiaana edellisenä syksynä. Inta, yksi maansa tunnetuimmista valokuvataiteilijoista, työskentelee päivätyönään Ruotsin suurlähetystön siivoojana ja saavuttaa helposti ihmisten luottamuksen.

Intalle on tärkeää kohdata kuvattavansa. Viikon aikana kuulen tarinoita sodasta ja kaivatusta Karjalasta, ja samalla muistelen lämmöllä omaa mummoani. Välillä muut työt vaativat huomiota ja Ville toimii vuorostaan Intan apuna. Eräässä paikassa kuvat päätetään ottaa niin kauan kuin valoa riittää, ja keskustelu on tarkoitus hoitaa kuvauksen jälkeen. Kuvaus ei tahdo onnistua. Intan on vaikea löytää oikeanlaista paikkaa, jossa valo ja tausta olisivat hyvät eivätkä mallin silmät räpsähtäisi. Kun Inta saa lopulta kuvat otettua, meidän on lähdettävä, koska olen luvannut sinä päivänä viedä lapseni muskariin. Kaikkia meitä harmittaa: tärkeät tarinat jäävät kuulijatta.

Viikko on ohi nopeasti. Sähköpostit ja paperipinot selätetään, näyttelyt ja kirjat valmistuvat. Tulee talvi ja sen mukana saamme museolle näyttelysihteerin jakamaan työmäärää. Keväällä saan kuulla, että Inta on valinnut kuvansa, jotka haluaa esille kesällä avattavaan näyttelyyn. Viiden karjalaisrouvan kuviin halutaan lyhyet tekstit, jotka tiivistävät pienen osuuden heidän kertomuksistaan. Tekstit halutaan näkyviin seinälle valokuvien vierelle kuvattujen omalla käsialalla. Käyn tapaamassa Intan kuvaamia naisia ja vien heille paperia ja kyniä tekstien kirjoitusta varten. Myöhemmin ne heijastetaan ja kopioidaan näyttelytilan seinälle. Saan tilaisuuden keskustella kaikkien mallien kanssa. Vihdoin saan myös kuulla muskarin keskeyttämän evakkotarinan kunnolla loppuun asti. Liikutun hyvyydestä, jonka sodan kokeneiden tarinoista löydän.

Huhtikuun alussa kiire alkaa taas tuntua. Kesäksi valmistuu kaksi näyttelykirjaa ja tulevien vuosien näyttelyitä käynnistellään eri puolilla. Enkä ole kiireen kanssa suinkaan yksin – kaikilla museon osastoilla käy sutina. Puhelin soi. Intan mallien tekstien kirjoituksessa on ilmennyt ongelmia. Tussit ovat huonolaatuisia, ne ovat kuivahtaneet kesken kirjoitustyön. Haen Tokmannilta uusia tusseja ja toimitan ne rouville matkalla töistä kotiin.

Kesäkuu saapuu ja näyttely nousee pystyyn. Avajaisissa tapaan Intan. Halaamme ja kävelemme onnellisina käsikynkkää kuin vanha aviopari. Intan teokset näyttävät upeilta. Lämpö ja keskustelut ovat tuoneet kuviin syvyyttä. Kohtaamiset ovat olleet elämän mitassa katsottuna lyhyitä, mutta merkitykseltään suuria, ainakin Intalle ja minulle. Koen olevani etuoikeututtu kun olen saanut tutustua uusiin ihmisiin ja kuulla heidän tarinoitaan. On iso lahja saada kuulla toisen ihmisen elämästä. Ilahdun, kun huomaan, kuinka nämä tarinat ja kuvat löytävät avajaisyleisön joukosta ihailijansa. Saman ilon näin avajaisissa myös Intan kasvoilla. Loppuillasta Inta kirjoittaa Leenan sienipiirakan reseptin ylös. Sovimme, että Inta leipoo sitä minulle, kun tulen hänen vieraakseen Riikaan.  

Inta Rukan valokuvia on esillä Serlachius-museo Göstan näyttelyssä Kaukainen kosketus – Touching from a Distance 13.9.2015 asti.

Laura Kuurne
Pääkuraattori