Serlachius museot

Käykää rohkeasti
pidemmälle

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Serlachius-museot ovat avoinna kesäaikaan 1.6.–31.8. joka päivä klo 10–18.

Sulje

+358 (0)3 488 6800 | Gustaf, R. Erik Serlachiuksen katu 2 | Gösta, Joenniementie 47 | Mänttä

Avoinna:
kesäaikaan 1.6.–31.8. joka päivä klo 10–18
talviaikaan 1.9.–31.5. ti-su klo 11–18

Käykää rohkeasti
pidemmälle

Keskiviikko 5. Huhtikuuta 2017

Näyttelyvalvojan tärkeä työ

Eero Hirsimäki kertoo näyttelyvalvojan työstä Serlachius-museoissa.

Valvojan työssä on paljon tärkeitä asioita, mutta kaikkein tärkeimmät kaksi ovat teokset ja asiakkaat. Ilman asiakkaita ja/tai teoksia ei ole valvojaakaan. Tyhjässä museossa vain ei tarvita valvojaa, oli se sitten tyhjä teoksista tai asiakkaista.

 

Ajattelen usein, että asiakkaat jotka tulevat museoon ovat kuin astronautteja menossa tutkimaan uusia planeettoja (=näyttelyjä), ja me näyttelyvalvojat olemme kuin Houstonin tehtävänjohto, joka tarvittaessa ohjaa astronautteja tehtävässään. No mitä sitten asiakkaat ajattelevat meistä näyttelyvalvojista? Se onkin sitten laidasta laitaan. Meidät nähdään aina oppaista KGB:n agentteihin saakka. Tietysti meidät koetaan myös näyttelyvalvojinakin, mutta kaikki riippuu asiayhteydestä ja ihmisestä. Usein asiakkaat myös pohtivat, että mitäs me siellä salissa oikein seisoskelemme tai kävelemme, jos emme ole oppaita.

 

Saleissa läsnäolo on tärkeää. Näyttelyvalvojan tehtäviin kuuluu luonnollisesti teosturvallisuus eli me katsomme, että teoksiin ei kosketa eikä niihin osuta millään tavalla. Työhömme kuuluu niinikään myös henkilöturvallisuus eli me katsomme, että saleissa on turvallista olla. Kun näyttelyvalvoja on salissa koko aukiolon ajan, hän seuraa, että näyttelytekniikka toimii ja että tilat ovat siistit ja järjestyksessä, esimerkiksi näyttelyistä tehdyt kirjat ovat järjestyksessä ja saatavilla.

 

Vaikka emme ole oppaita, vastaamme toki asiakkaiden erilaisiin kysymyksiin, ja jos emme niihin itse tiedä vastausta, kysymme radiopuhelimella tai ohjaamme asiakkaan tiedon lähteelle. Kaikkia näyttelyvalvojan työtehtäviä yhdistää asiakas, näyttelyissä kävijä. Olemme museovieraita varten, heidän käytettävissään ja teemme osaltamme työtä miellyttävän näyttelykokemuksen aikaansaamiseksi.

 

Näyttelyvalvoja antaa asiakkaiden katsella taidetta rauhassa omaehtoisesti ja antaa hänen olla omalla tutkimusmatkallaan. On toki muutamia tilanteita, jossa asiakas saattaa etsiä jotain tai hän näyttää olevan ikään kuin eksyksissä. Tällaisissa tilanteissa valvoja kysyy: ”Voinko olla avuksi?” ja tarjoaa aktiivisesti apuaan. Tai sitten on tilanteita, jolloin asiakas itse kysyy jotakin valvojalta, ja johon tietysti vastaamme parhaalla mahdollisella tavalla. Jos teos- tai henkilöturvallisuus vaarantuu, valvoja puuttuu asiaan ystävällisen ohjaavasti, toivottavasti kuitenkin jo ennakoivasti ennen kuin mitään ehtii sattua.

 

Näyttelyvalvojan työn ehdottomasti paras puoli ovat asiakkaat. Minusta on mukavaa olla ihmisten kanssa tekemisissä, auttaa heitä tarvittaessa ja kuunnella heidän kertomiaan juttuja. Se piristää työpäivää kummasti, kun pääsee keskustelemaan asiakkaiden kanssa. Toinen hyvä asia, jonka haluan erityisesti mainita, on loistava työyhteisö, jossa on aivan loistava työilmapiiri.

 

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä ovat näyttelyt. Valvoja onkin erityisen hyvässä asemassa mikäli on taiteenystävä, sillä hän saa katsella näyttelyjä koko niiden esilläoloajan. Näyttelyissä työkseen läsnä oleva valvoja oppii ymmärtämään näyttelyä ja teoksia toisella tapaa kuin asiakas, joka käy pikaisesti kiertämässä ne läpi eikä välttämättä ehdi käynnillään saada yksityiskohtaisen tarkasti oikein näyttelyn ”juonesta” kiinni.

 

Näyttelyvalvojan työn kurjia puolia ovat tilanteet, joissa joudumme muistuttamaan liian lähellä teosta olevalle henkilölle teosturvallisuudesta. Me emme nauti millään tavalla asiakkaille huomauttamisesta emmekä me vaani asiakkaita ja odota näitä tilanteita. Yritämme toimia mahdollisimman ystävällisesti ja ennakoivan ohjaavasti.

 

Fyysisesti työ vaatii melkoisen kovaa kuntoa. Parhaina päivinä olen kävellyt kaksikymmentä kilometriä ja vähän huonompina yli kymmenen kilometriä. Työssä siis kyllä saa päivän lenkit tehtyä. Lisäksi näyttelyiden äänimaailma, kun sitä kuuntelee monta tuntia päivästä toiseen, tulee joskus liiankin tutuksi pääkopalle.

 

Minun vahtini on tulossa päätökseen museolla. Taiteilijat ovat tehneet hienoja teoksia, joiden suojeleminen on tärkeä työtehtävä. Haikein ajatuksin jätän jälkeeni muistot ja ehjät teokset.

 

Eero Hirsimäki
Näyttelyvalvoja


Perjantai 17. Maaliskuuta 2017

Normikierroksia ja räätälöintiä

Suunnittelija ja opas Tarja Haikara kertoo Serlachius-museoiden opastuksiin liittyvästä taustatyöstä.

Yleisötyössä liikutaan asiakkaiden ja museon henkilökunnan rajapinnalla. Osaltani siihen kuuluu opastamisen ohella taustamateriaalien kokoaminen tulevista näyttelyistä opastavaa henkilökuntaa varten. Itse olen treenannut opastamista 1990-luvun alkupuolelta ensin freelance-oppaana ja sitten opastavana suunnittelijana. Aika monta niin sanottua normikierrosta on siis takana, mutta harjoittelu jatkuu.

Näyttelykierto Serlachius-museoissa on tätä nykyä kiivas. Sanaa kokoelmanäyttely kuulee käytettävän yhä harvemmin. On vaihtuvia gallerianäyttelyitä, syksyn ja kevään vaihtuvia näyttelyitä ja kesän ja talven päänäyttelyitä, joissa nykytaide ja vanhemman taiteen teokset käyvät sitä kuuluisaa dialogiaan. Välillä tuntuu että oppaan on vaikea päästä siihen keskusteluun sisään – niin kiivaasti teokset sanailevat.

Serlachius-museoissa opas opettelee opastusvalikoimansa mukaan uusia asioita, sisältöjä, termejä ja tyylisuuntia vuoden mittaan jopa kymmenkunta kertaa, ja monet useammalla kielellä. Uudet ja mielenkiintoiset sisällöt valtaavat tilaa oppaan mielessä, ja vanhat jutut ja viittaukset väistyvät sivuun. Ainakin se olisi toivottavaa.

Yleisopastuksen eli normikierroksen voi toki yrittää vetää vuodesta toiseen myös niin sanotuilla vanhoilla vitseillä. Tämän välttämiseksi yleisötyön tiimi kokoaa jokaisesta näyttelystä oppaita varten taustamateriaalit. Niitä varten kuullaan ja konsultoidaan tilanteen mukaan näyttelyn suunnittelijaa, taiteilijaa, kuraattoria, lavastajaa ja usein myös tiedottajaa, ja parhaat jutut kerätään vielä näyttelyn rakentajiltakin. Vielä painossa olevista näyttelyjulkaisuista valitaan sopivia otteita. Hyvissä ajoin ennen avajaisia pyritään tuomaan esiin faktat ja näkökulmat oikeilla painotuksilla ja pureskeltuina kokonaisuuksina oppaiden käyttöön. On tärkeää, että jokainen opas voi luottaa itseensä ja tietoihinsa, sisäistää talon kokonaisviestin ja kokea ammattiylpeyttä saadessaan välittää sen asiakkailleen.

Tehty taustatyö helpottaa sekä oppaan taakkaa että koko yleisötyön tiimin stressiä – museossa on jokseenkin tasalaatuinen opastustuote saatavilla ensimmäisestä päivästä lähtien. Sitä ennen kierros on treenattu jokaisen oppaan kanssa erikseen, ja askelmerkit on hiottu yhdessä kuntoon, kieliversioita unohtamatta.

Kun opastukset alkavat pyöriä, ryhdytään vielä räätälöimään ja vetämään erikoiskierroksia, sillä normikierrosta muunnellaan usein paljonkin ryhmän toiveiden ja painotusten mukaan. Päiväkotilapsille opastus on erilainen kuin lukiolaisille. Ryhmän taustat pyritään ottamaan huomioon. Ihannetilanteessa voimme siis tarjota jokaiselle ryhmälle heitä parhaiten palvelevan ja asiantuntevan ja ammattimaisen opastetun kierroksen. Räätälöinti- ja taustoitussavottaa riittää kahden museon näyttelyvalikoimalla ympäri vuoden.

Sijaintinsa vuoksi Serlachius-museoissa käy paljon ryhmiä. Innokkaimmat niistä haluavat päästä kierrokselle oppaan johdolla heti ensimmäisenä päivänä avajaisten jälkeen. Ennakkotreeneistä huolimatta ensimmäiset kierrokset ovat väistämättä harjoittelua kohti yhä parempaa esitystä. Harvoin päästään aivan huippusuoritukseen ensimmäisellä yrittämällä, vaikka hyvään laatuun pyritään aina ja priimaakin tuppaa tulemaan. Aivan valmiiksi tuotteeksi opastettu kierros jalostuu usein muutaman sisäänajokierroksen jälkeen, kun opas on ehtinyt sisäistää asiat ja muokata tiedon omaan suuhun sopivaksi. Ensimmäisestä ryhmästä on kuitenkin jokaisen aloitettava.

Tarja Haikara
Suunnittelija, opas
 


Maanantai 31. Lokakuuta 2016

Museoiden kirjastoa järjestämässä

Heidi Kastelli on tutustunut pintaa syvemmältä Serlachius-museoiden tuhansia julkaisuja sisältävään kirjastoon.

Elokuussa 2016 aloittamani neljän kuukauden pesti Serlachius-museoiden kirjastonhoitajana on vierähtänyt nopeasti. Serlachius-museo Gösta on tullut aivan toisella tavoin tutuksi kuin taidemuseokävijänä. Yleisölle avoimien tilojen lisäksi tulee päivittäin kuljettua vain työntekijöiden käytössä olevissa portaikoissa ja käytävissä.

Työni on jatkoa vuosina 2012–2014 toteutetulle kirjastoprojektille. Nyt tavoitteena on Serlachius-museoiden lähemmäs 20 000 julkaisua sisältävän kirjaston järjestäminen ja vielä luetteloimattoman aineiston luettelointi. Erityisesti lehtien luettelointi on osaprojektina tärkeä. Luetteloinnissa julkaisut saavat kartuntanumeron, sijaintiluokan ja kirjastotilan, johon ne hyllytetään. Teen siis aineistoa näkyväksi Serlachius-museoiden kirjaston käyttäjille lisäämällä julkaisut kirjaston tietokantaan. Tekemiini tietueisiin voi jatkossa kohdistaa hakuja. Aineistot ovat kirjoja, opinnäytteitä, pienpainatteita ja tallenteita.

Olen myös korjannut kirjoja ja käynyt läpi kokoelmaa kirjastoluokka kerrallaan, korjannut luettelointia lisäämällä esimerkiksi kohdehenkilöitä olemassa oleviin luettelointitietoihin. Kokoelmasta on myös poistettu aineistoa, josta on useampia kopioita tai jolle ei enää ole käyttöä. Järjestämällä ja sijoittelemalla julkaisut uudestaan halutaan saada kolmannes lisätilaa kirjastoon.

Oman haasteensa työlle luo kokoelman sijainti eri puolilla Serlachius-museo Göstaa. Serlachius-museoiden kirjasto jakaantuu paviljongissa sijaitsevaan käsikirjastoon sekä kartanon puolella sijaitseviin varasto- ja kartanokirjastoihin. Lisäksi kartanon pohjakerroksessa on lehtivarasto ja Serlachius residenssin asukkaiden käytössä pienet siirtokokoelmat.

Nykyinen kirjasto on muodostettu kahden eri museon kirjakokoelmista. Göstassa kokoelman  perusta on Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kirjasto. Taidehistoriallinen osa painottuu suomalaiseen ja pohjoismaiseen 1800- ja 1900-lukujen taiteeseen, vanhaan eurooppalaiseen maalaustaiteeseen ja nykytaiteeseen. Gustafissa kokoelman perusta on ollut G. A. Serlachius osakeyhtiön kirjasto. Kirjastossa  on aineistoa metsä- ja paperiteollisuudesta, Serlachius-suvun teollisuus- ja henkilöhistoriasta sekä Mänttä-Vilppulan paikallishistoriasta.

Serlachius-museoiden nykyisten ja tulevien tutkimushankkeiden ja näyttelyjen kannalta on tärkeää, että museoilla on kirjasto, joka palvelee molempia kokoelman painopisteitä eli taidetta sekä metsä- ja paperiteollisuutta. Lisäksi on huomioitava molempia yhdistävät tekijät, joista merkittävin on Serlachius-suku taiteenkerääjinä ja teollisuuden johtohahmoina.

Kirjastoprojektini alkoi varastokirjaston järjestämisellä ja kokoelman ulkopuolisen aineiston luetteloinnilla. Yllättävän suuri osa varaston luetteloimattomista teoksista oli merkitty kadonneiksi. Niiden kohdalla tarkastin luettelointitiedot ja korjasin sijaintitiedot. Varastossa oli myös useampi kirjaluokka väärin sijaintitiedoin.

Varaston järjestämisen jälkeen keskityin käsikirjaston järjestämiseen ja luokkasiirtoihin hyllytarkastuksen lomassa. Luokkasiirroista keskusteltiin, ne toteutettiin ja samalla siirrettävät kirjastoluokat käytiin läpi ennen varastoon siirtoa.

Seuraavaksi käyn läpi kartanokirjaston. Siellä taidekirjat ja museon omat julkaisut tarvitsevat lisätilaa ja kartuntavaraa. Kartanokirjastosta löytyy lisäksi Gösta, Ruth ja R. Erik  Serlachiuksen kirjoja sekä pienempi kokoelma G. A. Serlachiukselle kuuluneita kirjoja.

Työn alla on myös lehtivaraston aineiston luettelointi, yksittäisinä kappaleina ja vuosikertoina. Taidelehdet ovat enemmistönä, mutta kokoelmasta löytyy myös museoiden teolliseen perintöön liittyviä aikakauslehtiä. Kiinnostava aineisto on myös Tehdas ja me -lehdet, jotka kertovat yhtälailla Serlachiusten teollisesta menneisyydestä kuin Mäntän ja muiden paperitehdaskaupunkien historiasta.

Heidi Kastelli
Kirjastonhoitaja


Maanantai 29. Elokuuta 2016

Turvakengät jalassa arkistojen kimppuun

Arkistoassistentti Ida Luukkonen on kesätyössään oppinut ajamaan trukkia ja joutunut pohtimaan, mitä kaikkea kannattaa säilyttää jälkipolville.

Kesätyöpestini Serlachius-museoiden arkistoassistenttina alkaa olla lopuillaan,  ja onkin hyvä hetki miettiä, mitä kaikkea kesän työtehtävät ovat pitäneet sisällään.

Toista kesää arkistoassistenttina toimiessani olen saanut sukeltaa syvemmälle Serlachius-museoiden arkistokokoelmiin, erityisesti kulttuurihistoriallisen arkiston aineistoihin. Työtehtäviini tämän kesän aikana on kuulunut muun muassa arkistoaineiston muuttamista, aineistolahjoitusten seulontaa ja pakkaamista sekä lähes sata vuotta vanhojen kirjeiden läpikäymistä digitointia varten.

Arkistoaineiston muutto on käytännössä tarkoittanut muuttolaatikoiden pakkaamista ja siirtelyä sekä kymmenien, ehkä jopa satojen kilometrien edestakaista ajelua pakettiautolla Mäntän taajaman läpi. Oma lukunsa oli säilytystilan hyllyille kuormalavoille pakatun suuren piirustusarkistoaineiston siirto.

Ensitöikseni pääsinkin sovittamaan jalkaani turvakenkiä sekä opettelemaan trukkimaisen pinoamisvaunun käyttöä. Aikaisemmin en ollut ajatellut turvakenkien tai trukinkäytön liittyvän museoiden kokoelmatyöntekijän työtehtäviin, joten kuvani museoiden kokoelma- ja arkistotyöstä on tänä kesänä totisesti laajentunut.

Hyvin toisentyyppistä työtä on ollut Gösta Serlachiuksen kirjeenvaihdon valmistelu digitoitavaksi. Käsieni läpi on kulkenut tuhansia kirjeitä, jotka olen numeroinut ja pakannut niin, että digitoiduksi tulevat juuri oikeat sivunpuolet. On ollut mielenkiintoista päästä kirjeenvaihtoaineiston kautta näin lähelle taidesäätiön perustajan ja kuuluisan vuorineuvoksen maailmaa, vaikka suurin osa kirjeaineistosta käsitteleekin omasta mielestäni kuivahkoja metsä- ja paperialan liiketoimia.

Tämän kesän työtehtävänäni on ollut myös laajan negatiivikokoelman läpikäyminen. Tarkoituksena on kartoittaa negatiiviaineiston sisältöä ja selvittää, miltä osin kokoelman kuvat sopisivat museon säilytettäviksi ja käytettäviksi. En tee lopullista päätöstä siitä, mitä museon arkistoon jätetään ja mitä ei. Silti tulen jatkuvasti miettineeksi, mikä negatiivi on museon kokoelmien ja tehtävien kannalta relevantti ja mikä ei. Historianopiskelijana en voi olla pohtimatta sitä, mitkä kuvat mahtavat olla tulevaisuuden historiantutkijalle merkittäviä ja mitkä eivät.

Kokoelma- ja arkistotyön kiinnostavuus piileekin siinä, että koskaan ei voi varmuudella sanoa, minkälaisia asioita museon arkistojen avulla halutaan tutkia viidenkymmen tai sadan vuoden päästä.  Koska kaikkea ei voi eikä tule säilyttää, on kokoelmatyössä pakko tehdä valintoja. Vaikka museon kokoelmien karttuminen perustuu kokoelmapoliittiseen ohjelmaan, on hyvä säilyttää ripaus omaa mielikuvitusta ja kuvitella itsensä sadan tai kahdensadan vuoden päähän historiantutkijaksi ja kysyä itseltään: “Mitä silloin mahtaisinkaan haluta tutkia?”

Ida Luukkonen
Arkistoassistentti
 


Torstai 7. Heinäkuuta 2016

Palvelua museossa

Suunnittelija Tarja Haikara pohtii, mitä erityispiirteitä liittyy asiakaspalveluun museoympäristössä.

Jokainen palvelualalla toimiva pyrkii hyvään palveluun, niin tehdään museossakin. Useimmat asiakkaat saapuvat museoon viettämään mukavaa vapaa-aikaa, tutustumaan taiteeseen ja näyttelyihin – ja nauttimaan. Se luo positiivisen auran palvelutilanteen ylle. Onnistuneet kohtaamiset jäävät miellyttävinä molempien osapuolten mieleen. Ihan aina siihen ei kuitenkaan päästä. Millaista hyvä asiakaspalvelu sitten on? Palvelu on hyvää tai erinomaista, kun asiakas kokee toiveidensa ja odotustensa täyttyvän ja jopa ylittyvän. Tarkemmin ajatellen se on aika pelottava ajatus. Jokainen asiakaspalvelutilanne vaikuttaa myös uusiin kokemuksiin. Mihin saakka pitää siis yltää, että asiakkaan odotukset ylittää joka kerta? Museoympäristökin asettaa palvelulle muutamia erityisiä vaatimuksia.

Jonkinlainen ohjenuora palvelutilanteessa voisi olla toimiminen sen mukaan, miten itse toivoisi itseään kohdeltavan. Museossa asiakaspalvelija ottaa asiakkaan ystävällisesti vastaan ja tekee parhaansa täyttääkseen asiakkaan toiveet. Asiakas puolestaan antaa palveluhenkilöstölle mahdollisuuden suorittaa tehtävänsä talon normaalin toimintamallin mukaan ja saa palvelua, joka toivottavasti vastaa hänen toiveitaan. Näinhän se menee.

Mutta ei aina. Joskus ihmiset kokevat olonsa kiusaantuneeksi tai ahdistetuksi, jos heitä lähestytään. Ahdistettuna ihminen biologiansa mukaan pakenee tai hyökkää. Asiakaspalveluhenkilöstölle se näyttäytyy usein kohteliaana ja nopeana liukenemisena lähikontaktista tai joskus pahimmillaan sättimisenä. Ehkä asiakaspalvelijallakaan ei ole aina se paras mahdollinen päivä, henkisesti tai fyysisesti. Se ei kuitenkaan saa näkyä asiakkaalle. Ammattilainen jättää työn ulkopuoliset tapahtumat ulko-ovelle. Näin ainakin ihannemaailmassa.

Museossakin monet tekijät vaikuttavat asiakaskontaktin onnistumiseen: osapuolten henkinen tila, odotukset, asenteet, kiire tai muu tilanteen aiheuttama paine. Niiden vuoksi voi olla vaikea viestiä museoympäristön asettamista erityisvaatimuksista palvelutilanteessa: asiakas toivotetaan mielellään tervetulleeksi, mutta museon normaalin käyttäytymiskoodin asettamissa rajoissa. Koululaisryhmille näitä sääntöjä kertaillaan usein ennen käyntiä: museossa liikutaan rauhallisesti, ei saa meluta, esillä oleviin teoksiin ei saa koskea, seiniin ei saa nojailla, kuvata saa vain omaan käyttöön. Lapset osaavatkin toimia hienosti ohjeiden mukaan. Tavallisen aikuisen matkailijan oletetaan noudattavan säätöjä ilman erityistä muistuttamista.

Museossa palvelutilanteeseen vaikuttavat siis erityiset turvallisuusseikat. Usein asiakkaat eivät ehkä ymmärrä turvallisuusnäkökohtia museoympäristössä ja kokevat erilaiset kiellot ja varoitukset omia oikeuksiaan loukkaaviksi. Museon henkilökunta ei kuitenkaan ole pelkästään palvelemassa asiakkaita, vaan heidän tehtäviinsä keskeisesti kuuluu järjestyksen ja turvallisuuden huomioonottaminen. Taidemuseoympäristössä teosturvallisuuden on oltava etusijalla, sillä se on olennainen tekijä kokoelmien säilyttämisessä mutta myös yhteydenpidossa teoksiaan museoille lainaavien tahojen – taiteilijoiden, yksityishenkilöiden ja museoiden – suuntaan. Jos emme museossa kykene huolehtimaan lainaksi saatujen teosten turvallisuudesta ja koskemattomuudesta, lainaaminen vaikeutuu, ja arvokkaat huipputeokset jäävät yleisöltä näkemättä.

Museomaailmassa toiminen kiteytyy siis perinteisiin suomalaisiin kyläilysääntöihin: isäntäväki ottaa vieraan sydämellisesti vastaan ja vieras muistaa, että kylässä käyttäydytään eri tavoin kuin kotona: talo elää tavallaan ja vieras tulee ajallaan. Vai olemmeko jo kokonaan unohtaneet hyvän kyläilykulttuurin säännöt?


Tarja Haikara
Suunnittelija